Maallistuminen on murentanut tieteellistä ajattelua

Maallistuminen on heikentänyt tieteen itsekriittisyyttä. Maallistumisprosessissa on kyse siitä, että yksi uskonnollinen näkemys vaihdetaan toiseen, jonka uskonnollista luonnetta ei haluta tunnustaa. Tämä johtaa siihen, että useat tieteilijät eivät enää hahmota tieteessä käytettävien ennakko-oletusten asemaa. Tämä taas johtaa siihen, että tulkintoja aletaan pitämään faktoina ja se voi johtaa siihen, että täysin virheellisiä käsityksiä ei aseteta tieteellisen kritiikin alaiseksi, koska tosiasioiden tulkinnallista viitekehystä ei tunnisteta.

Naturalistifilosofi John Searle kirjoittaakin näin:

”Eräässä mielessä naturalismi on aikamme uskonto, ainakin useimpien filosofien, psykologien, kognitiotieteen ja mielen tutkimuksen asiantuntijoiden parissa. Perinteisten uskontojen tavoin se hyväksytään kyselemättömästi ja se tarjoaa viitekehyksen, jonka sisällä muut kysymykset voidaan asettaa, käsitellä ja vastata.” (Searle 2004: 48)

Tosiasioiden tulkinnallisen viitekehyksen tunnustaminen on tieteessä tärkeää, koska tosiasiat ovat samoja kaikille, mutta niille annettavat tulkinnat vaihtelevat. Siksi tieteellisen "kriittisen dialogin" tulisikin kohdistua tieteessä käytettäviin tulkinnallisiin viitekehyksiin, jotta kriittisen dialogin kautta lähestyttäisiin selitysvoimaisinta ja johdonmukaisinta selitystä/tulkintaa tosiasia-aineistolle.

Tiede on vain metodi, jota uskovaiset (maailmankatsomukseltaan) olevat tiedemiehet käyttävät. Siksi kyse on pohjimmiltaan siitä, kenen uskonvarainen lähtökohtaoletus selittää johdonmukaisimmin tieteelliset tulokset. Esimerkiksi ateistinen ja kristillinen lähtökohta tutkimukselle ovat erilaisia.

- Kristillinen tiede on sitä, että todistusaineisto tulkitaan Raamatun ilmoituksen kautta.
- Ateistinen tiede on sitä, että todistusaineisto tulkitaan naturalismin kautta.

Nämä kaksi erilaista lähtökohtaa pyrkivät selittämään samoja tieteellisiä tosiasioita ja niiden kyvylle tehdä oikeutta tosiasia-aineostolle voidaan arvioida sitä kautta, kuinka selitysvoimaisesti ja johdonmukaisesti ne selittävät tieteelliset havainnot. Tämä on todellinen tietoteoreettinen tilanne.

Maailman kuuluisin tiedemies Albert Einstein taas totesi:

”Periaatteessa on täysin virheellistä yrittää perustella teoriaa vain havaituilla suureilla. Todellisuudessa tapahtuu aivan päinvastoin. Teoria määrää sen mitä voimme havaita.” (Werner Heisenberg, Physicks and Beyond, käänt. Arnold J. Pomerans (New York: Harper & Row, Publishers, 1971), 63.)

New Yorkin yliopiston filosofian professori Thomas Nagel kirjoittaa näin:

”Sekä usko Jumalaan, että usko siihen, että Jumalaa ei ole olemassa, ovat luonteeltaan välittömiä vakaumuksia (perususkomuksia), jotka ohjaavat muiden tosiasioiden käsitteellistämistä.” (Nagel 2008: 188)

Nämä professorit ovat yhtä mieltä siitä, että tietoprosessia ei aloiteta yksittäisistä tosiasioista, vaan teoreettisesta kokonaiskuvasta (tutkijan käsityksestä Jumalasta tai perimmäisestä todellisuudesta), ja sen pohjalta tulkitaan jokainen tosiasia. Tietoprosessin filosofinen analyysi onkin jo ajat sitten osoittanut sen, että jokainen ihminen on perimmäisiltä näkemyksiltään uskovainen ja että tämä usko vaikuttaa kaikkien muiden asioiden tulkintaan.

Tämä tarkoittaa silloin esimerkiksi sitä, että jos ihminen väittää muodostavansa näkemyksensä pelkkien luonnontieteellisten tosiasioiden pohjalta, niin hän todellisuudessa sijoittaa luonnontieteelliset tosiasiat omien perustavien uskonvaraisten vakaumustensa tarjoamaan viitekehykseen. Tämä viitekehys muodostuu hänen kannastaan Jumalaan ja tästä näkemyksestä käsin hän sitten katsoo luonnontieteellisiä tosiasioita. Näin hänen käsityksensä eivät ole neutraaleja luonnontieteellisiä tosiasioita, vaan uskonnollisesti värittyneitä tulkintoja.

Niin ateistit kuin kristityt tekevät tiedettä samalla metodilla, koska niin ateistit kuin kristityt tutkijat käyttävät samaa tieteellistä metodia tutkimuksissaan. Kyse on siitä, että he sijoittavat kokeelliset tulokset ja havainnot omien uskonvaraisten laaja-alaisten viitekehysten tarjoamaan kokonaiskuvaan ja tämän takia he tulevat eri johtopäätöksiin samoista tosiasioista. Tämä kokonaiskuva, jonka sisällä tosiasiat tulkitaan, on jokaisella luonteeltaan "uskonvarainen".

Me ihmiset olemme rajallisia ja emme tunne maailmankaikkeuden ja todellisuuden perimmäistä olemusta ja luonnetta - tieteen kautta, kuin murto-osan. Tämän vuoksi tieteelliseltä kannalta katsottuna, jokainen ihminen on maailmankatsomukseltaan "uskovainen". Vain kaikkitietävä olento ei olisi maailmankatsomukseltaan uskovainen, vaan hän voisi sanoa "tietävänsä" maailmankaikkeuden perimmäisen luonteen.

Tosiasiat eivät erota ateisteja ja kristittyjä tutkijoita, vaan se uskonnollinen viitekehys, jonka sisällä tosiasiat tulkitaan. Tämän vuoksi avoimen kriittisen dialogin tulisikin kohdistua näiden laaja-alaisten kokonaiskuvien selitysvoiman vertailuun ja se edellyttää oman näkemyksen uskonvaraisuuden tunnustamista. Ensimmäinen askel tieteellisyyteen olisikin myöntää oma uskovaisuus.

Pyrkimys salata oman näkemyksen pohjana olevat perimmäiset uskomukset (laaja-alaiset olettamukset todellisuuden kokonaiskuvasta) johtavat tieteen ideologisoistumiseen, koska silloin perustavat lähtökohdat suojataan kritiikiltä. Omien oletuksien pitäminen tieteellisinä itsestäänselvyyksinä, johtaa siihen ettei niihin suhtauduta kriittisesti. Kun niiden kritisoiminen pyritään tukahduttamaan esittämällä vastustajat trolleina ja heidän käsitykset ideologisina ja omat käsitykset puolueettoman tutkimuksen tuloksina, toimitaan juurikin tieteen itsekriittisyyden vastaisesti. Tällöin oma näkemys suojataan kritiikiltä, saattamalla vastakkainen näkemys asiallisen keskustelun ulkopuolelle. Puolueetonta lähestymistapaa ei ole olemassakaan, varsinkaan tieteessä.

Seuraavalla videolla käsittelen luonnontieteen luonnetta (8:08min).

Genomitiedosta apu lasten ihmisoikeuksien riiston lopettamiseen

Moderni länsimainen kulttuuri on vaihtanut kristinuskon maalliseen humanismiin ja tätä vaihdosta pidetään mediassa ihmisarvon, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon edistyksenä. Maallistuneen kulttuurin kykyä tehdä oikeutta kyseisille arvoille, ilmenee selvimmin suhtautumisessa abortteihin.

Kristinusko on aina pitänyt äidin kohdussa olevaa sikiötä ihmisenä. Näin siksi, että Raamatussa sanotaan, että raskaana olevan äidin kohdussa on lapsi (Luuk1:41). Raamatun mukaan Jumala on myös luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Tämä antaa jokaiselle ihmiselle ominaisuuteen katsomatta ehdottoman ihmisarvon. Ehdottomat ihmisoikeudet taas ovat riippuvaisia ehdottomasta ihmisarvosta.

Maallistunut kulttuuri ei kykene humanismistaan huolimatta antamaan ehdotonta ihmisarvoa ja siten oikeutta kaikille niille, joille kristillinen kulttuuri sen antoi. Näin siksi, että maallistunut kulttuuri ei näe sikiötä ihmisenä, vaan jopa pelkkänä kudoksena, joka on luonteenpiirteeltään alemmalla tasolla kuin vaikka kananpoika. Tämä johtuu siitä, että maallinen humanismi rakentuu evoluutiouskon varaan.

Evoluutionäkemys ei taas kykene tekemään ratkaisevaa eroa ihmisen ja eläinten välille. Lisäksi evoluutionäkemys toi oppikirjoihimme vuosikymmeniksi yhden tiedehistorian suurimman tiedepetoksen – Ernst Haeckelin opin evoluutiohistorian toistumisesta sikiön kehityksessä. Tällä opilla aborttioikeus saatiin alun perin ajettua läpi länsimaisessa kulttuurissa, vaikka koko oppi perustui petokseen, jonka Haeckel myös itse tunnusti. Nyt modernin geenitieteen aikakautena tiedetään 100% varmuudella ettei sikiö käy läpi mitään ihmisen evoluutiohistoriaa, eikä sikiöllä ole missään vaiheessa myöskään kiduksia, vaikka biologian oppikirjamme yhä tänään puhuvat kidusraoista.

Sen sijaan moderni tiede on paljastanut sen, että sikiö on ihminen hedelmöityksestä asti. Alabaman korkeimman oikeuden tuomari Tom Parker, sanoi:

”Ultraääniteknologian kehitys on lisännyt lääketieteellistä ja yleistä ymmärrystä ja sallinut meidän seurata syntymättömän lapsen kehitystä tavalla, josta aikaisemmat sukupolvet saattoivat ainoastaan unelmoida. Samoin myös genetiikan ja siihen liittyvien tutkimusalojen edistysaskeleet tekevät selväksi, että hedelmöityksen hetkellä syntyy uusi ainutlaatuinen ihmisolento, kun kaksi itsenäiseen elämään kykenemätöntä solua yhdistyy ja muodostaa yhden yksilöllisen ihmisolennon.” (Parker; sit. Unruh 2012).

Modernin tieteen ansiosta voimme seurata lapsen kasvua kohdussa aivan alusta asti. Voimme havaita, että jo muutaman viikon iässä lapsella on selvät ihmisen piirteet ja rakenteet. Tässä erittäin havainnollistava video kohdussa kasvavasta lapsesta:

Moderni geenitiede on paljastanut, että ihmisen genomin (perimä) sisältämä valtava informaatio, joka vastaa kaikesta siitä miten ihminen rakentuu, kasvaa ja toimii (sikiöstä → vanhukseen), on valmiina heti hedelmöityksestä lähtien. Sikiöön ei hedelmöittymisen jälkeen lisätä yhtään mitään muuta kuin ruokaa, happea ja vettä. Ei ole olemassa mitään muuta loogista hetkeä ihmiselämän alulle biologisin syin. Eikö nyt modernin geenitieteen aikakautena olisi genomitiedon ansiosta viimein aika hylätä vanhentuneet käsitykset sikiöstä, jotka perustuivat tiedehistorian suurimpaan petokseen? Eikö nyt viimeistään olisi aika tunnustaa tosiasiat ja antaa viattomille äitiensä kohdussa kasvaville lapsille heille kuuluva ihmisarvo ja alkaa jälleen kohtelemaan heitä ihmisoikeuksien valossa.

Evoluutio-kirjan kriittinen tarkastelu - Osa 2

Jani Kaaron kirjoittaman "Evoluutio-kirjan", kriittinen analyysi jatkuu nyt toisella osalla. Tässä osassa tarkastellaan geenejä ja evoluutiota. Katsotaan mitä luonnonvalinta, mutaatiot, rekombinaatio ja lajiutuminen todella merkitsevät luonnossa. Johtavatko ne evoluutioon, jossa kehittyy uusia elimiä ja rakenteita eliöille, vai ovatko ne rappeuttavia prosesseja. 

Kirjassa sanotaan sivulla 27: 

”Evoluutiossa ominaisuudet sen sijaan yleisemmin vahvistuivat esimerkiksi siten, että kalan evästä kehittyi eturaaja ja eturaajasta siipi. Vasta geenien löytyminen selitti, miten ominaisuudet periytyvät.”

Moderni geenitiede todellakin voi selittää jo melko hyvin miten ominaisuudet periytyvät, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen ”uskon” kanssa, että periytyvät ominaisuudet muuttuisivat täysin uudenlaisiksi, niin kuin satu evoluutiosta kertoo.

Kirjassa sivulla 30: 

”Kun uusi yksilö saa alkunsa, hän perii puolet geeneistään isältä ja puolet äidiltä. Uudessa yksilössä nämä kymmenet tuhannet geenit sekoittuvat uusiksi yhdistelmiksi – kuin sekoittaisi jättimäistä korttipakkaa… Jos geenit eivät tekisi meistä kaikista erilaisia, evoluutiota ei voisi tapahtua.”

Tätä perimän uudelleen sekoittumista suvullisessa lisääntymisessä kutsutaan rekombinaatioksi. Rekombinaatio ei tuo mitään uutta lisääntymisprosessiin ja siten tämä muuntelua aiheuttava tekijä ei synnytä ennestään täysin uutta informaatiota, joka olisi evoluution edellytys. Sillä evoluutio, jossa evästä kehittyisi eturaaja ja eturaajasta siipi tarvittaisiin roimasti ennestään täysin uusia rakennus ja -toimintaohjeita (uutta informaatiota). Rekombinaatio ei synnytä uutta geneettistä materiaalia (informaatiota), vaan yhdistelee jo olemassa olevaa aineistoa ja sekoittaa olemassa olevia alleeleja.

Vertaus selventää asiaa. Korttipelissä syntyy aina uusia yhdistelmiä korttien sekoittamisen ja jakamisen seurauksena. Näin ei kuitenkaan synny uusia kortteja. Täten evoluutiota (uusien rakennusohjeiden ilmaantumista) ei ole havaittu tapahtuvan, vaikka suvullinen lisääntyminen saa aikaan muuntelua rekombinaation kautta.

Kirjassa sivulla 32: 

”Geenien näkökulmasta katsottuna evoluutio on vain sukupolvesta toiseen tapahtuvia muutoksia geenien runsaudessa. Geenit, jotka auttavat yksilöä selviämään, tulevat yleisemmiksi ja geenit, joista on haittaa, karsiutuvat. Tilannetta voisi verrata lelukauppaan, jossa on kaikenlaisia leluja. Kun lelukauppias huomaa, että legot ovat olleet hyvin suosittuja, seuraavalla kaudella kaupassa on enemmän legoja. Jos taas pikkuautot tai pehmolelut eivät ole myyneet hyvin, niitä on seuraavalla kaudella kaupassa vähemmän. Samalla tavalla kuin lelukaupassa on joka vuosi uusi leluvalikoima, myös jokaisessa uudessa sukupolvessa on erilainen valikoima geenejä.”

Geenien näkökulmasta katsottuna evoluutio ei selity todellakaan geenien runsauden vaihtelulla, koska tällainen vaihtelu ei kehitä ennestään täysin uusia geenejä (informaatiota), joka olisi evoluution → ylöspäin kehittymisen ( uusien rakenteiden) edellytys. Jo olemassa olevien geenien runsauden vaihtelu saa aikaan, vain jo olemassa olevien ominaisuuksien runsauden vaihtelua populaatiossa. Lelukauppaan ei myöskään synny uusia leluja sen prosessin seurauksena, kun kauppias ostaa ( luonnonvalinta valitsee) enemmän legoja ja vähemmän pikkuautoja. Täten on väärin puhua evoluutiosta, jos vain jo olemassa oleva informaatio (jo olemassa olevat lelut) vaihtelee populaatiossa (lelukaupassa) määrällisesti eri aikoina.

Kirjassa sivulla 32 jatketaan: 

”Luonnonvalinta ei kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla geenit muuttuvat.”

Luonnonvalinta ei muuta geenejä mitenkään, koska se voi vain valita jo olemassa olevasta, ei muuttaa.

Kirja jatkaa: 

”Toisinaan geenien kohdalla voi sattua kopiointivirhe, eli mutaatio. Mutaation ansiosta geeni voi lakata toimimasta, se voi toimia väärin, tai joissakin tapauksissa mutatoitunut geeni voi alkaa toimia entistä tehokkaammin.”

Mutaatio on aina virhe ja siinä kadotetaan informaatiota (geenin toiminnallisuutta), myös niissä tapauksissa, joissa geeni toimii ns, tehokkaammin, esim, laktoosi-intoleranssi.

Kirja jatkaa: 

”Jotkut mutaatiot ovat neutraaleja, eli niillä ei ole mitään vaikutusta. Jotkut mutaatiot ovat haitallisia, jolloin karsiutuvat tai muuttuvat ainakin harvinaisiksi. Mutta jos mutaatio on hyödyllinen, siitä tulee yleinen.”

Neutraaleja mutaatioita ei ole olemassakaan, koska neutraaleja nukleotidipaikkoja (paikka jossa pistemutaatio voi tapahtua, geneettinen kirjain vaihtuu toiseksi) ei ole olemassa. Vaikka nukleotidissa ei olisi lainkaan informaatiota, niin se olisi lievästi vahingollinen, koska se hidastaisi solun jakautumista ja tuhlaisi energiaa. Kuten tietosanakirjassa ei ole turhia kirjaimia, niin ei ole myöskään perimässä, ja siten yksikään mutaatio ei ole täysin neutraali. 

Suurin osa mutaatioista ovat lähes neutraaleja ja lievästi vahingollisia. Ne ovat evoluutioteorian suurin ongelma, koska niiden vaikutus on niin mitätön, ettei valinta yksinkertaisesti kykene havaitsemaan niitä kohinan (kaikkien muiden lisääntymiseen vaikuttavien tekijöiden) takaa ja siksi ne kertyvät. Koska niiden suhde on jopa miljoonakertainen hyödyllisiin mutaatioihin verrattuna, niin se takaa, että kokonaisinformaatio laskee 100% varmuudella. Lähes neutraalit mutaatiot ovat kuin ruoste, joka kertyy pikkuhiljaa autoon ja lopulta romuttaa sen täysin. 

Prosessilla, jossa kokonaisinformaatio laskee, ei voida perustella kehitystä mikrobeista → ihmiseksi, joka vaatisi kokonaisinformaation lisääntymistä. Sen sijaan informaation lasku sopii täysin siihen, mitä odottaisimmekin Raamatun ilmoituksen perusteella tapahtuvan. Syntiinlankeemuksen seurauksena virheettömäksi luotu perimä alkoi rappeutumaan, kun kuolema tuli maailmaan Jumalan langettaman kirouksen seurauksena. Juuri tämän me näemme perimässämme.

Maailmankuulu populaatiogeneetikko Motoo Kimura esitti kaaviossaan, että suurin osa mutaatioista ovat vaikutukseltaan negatiivisia ja keskittyvät lähelle nollalinjaa (lähes neutraaleja). Kimura ei sisällyttänyt kaavioonsa lainkaan mutaatioita, jotka olisivat nollalinjan oikealla (positiivisella/hyödyllisellä) puolella. Hän ajatteli niiden olevan niin harvinaisia, ettei niitä voi edes esittää.

Lyhyesti on syytä vastata siihen, miksi Kimura oli evolutionisti, vaikka hänen omat tutkimuksensa osoittivat, ettei evoluutiota tapahdu, vaan päinvastoin perimät rappeutuvat. Kimuran aikana roska-DNA käsite hallitsi tiedepiirejä, sillä silloin uskottiin, että vain noin 3% genomista olisi toiminnallista. Evolutionistit uskoivat, että kaikki lähes neutraalit mutaatiot, jotka ovat suuri enemmistö mutaatioista, ovat täysin neutraaleja, koska he olettivat niiden sijainneen roska-DNA alueella ja siten niillä ei olisi ollut vaikutusta toiminnallisuuteen. Kuitenkin jos kyseinen roska-DNA alue ei olekaan roskaa, vaan toiminnallista, niin se muuttaa silloin asian täysin, sillä silloin nämä kaikki lähes neutraalit mutaatiot ovatkin negatiivisia eli haitallisia ja näin tuhoavat toiminnallisuutta. Nyt kun moderni geenitiede on saanut selville, että roska-DNA ajatus on myytti, joka ei vastaa todistusaineistoa, niin mutaatiot osoittautuvat evoluution tuhoksi, ei moottoriksi. Kimuran painajainen on käynyt toteen, sillä nyt tiedetään modernin geenitieteen ansiosta, että genomi on 100% toiminnallista. 

Kimuran mukaan suurin osa mutaatioista on lähes neutraaleja, eivätkä näin ollen ole valinnan kohteina. Toisin sanoen luonnonvalinta ei näe harmaan laatikon sisällä olevia mutaatioita ja suurin osa mutaatioista sijoittuu juurikin harmaan laatikon sisälle. Näin suurin osa mutaatioista ei ole valinnan kohteena. Täten luonnonvalinta on kyvytön poistamaan lähes neutraaleja mutaatioita, jotka edustavat suurinta osaa mutaatioista ja ovat kauttaaltaan lievästi negatiivisia. Tämä takaa absoluuttisesti sen, että informaatio vähenee, koska informaatiota (toiminnallisuutta) tuhoavien mutaatioiden määrä on murskaava hyödyllisiin nähden (miljoona kertaa suurempi) ja valinta on kyvytön poistamaan niitä. 

Geneetikko John Sanford huomauttaa erittäin tärkeästä havainnosta kirjansa eliömaailma rappeutuu sivulla 30.

(Kimuran) ”kuvassa on kiinnostavinta (ja se tuli minulle järkytyksenä) tajuta, että kaikki hypoteettiset hyödylliset mutaatiot sijoittuvat Kimuran vaikuttavuudeltaan neutraalien mutaatioiden vyöhykkeelle. Tämä tarkoittaa, että kaikki hyödylliset mutaatiot, siinä määrin kuin niitä ilmenee, ovat valinnan ulottumattomissa. Valinta ei siis koskaan voisi suosia hyödyllisiä mutaatioita ja näin ne ajautuisivat systemaattisesti pois populaatiosta.”

Toisin sanoen kaikki mutaatioiden jakautumisessa osoittaa sitä vastaan, että ne lisäisivät evoluution tarvitsemaa informaatiota. Sillä kaikki hypoteettiset positiiviset mutaatiot sijoittuvat valinnan ulottumattomissa olevalle alueelle ja näin ne eivät voi olla valinnan kohteina. Sanford toteaakin näin kirjansa sivulla 50.

”Tämä osoittaa vääräksi teoreetikkojen erään kaikkein perustavinta laatua olevan olettamuksen, jonka mukaan jokaista nukleotidia voidaan pitää yksittäisenä valinnan kohteena… Käytännön tasolla tämä tarkoittaa, että luonnonvalinta ei pysty koskaan luomaan edes yhtä lyhyehköä ja täsmennettyä nukleotidijaksoa.”

Koska kaikki positiiviset mutaatiot ovat valinnan ulottumattomissa olevalla alueella, niin se tarkoittaa sitä, ettei luonnonvalinta voi koskaan luoda niiden avulla nukleotidijaksoja ja se kumoaa täydellisesti evoluutioteorian, koska evoluutioteoria perustuu nimenomaan siihen, että luonnonvalinta olisi valinnut positiivisia mutaatioita nukleotidi kerrallaan. Lisäksi se, että suurin osa mutaatioista ovat haitallisia suhteessa positiivisiin (miljoonan suhde yhteen) ja suurin osa näistä haitallisista mutaatioista sijoittuu valinnan ulottumattomissa olevalle alueelle, pitää absoluuttisesti huolen siitä, että informaatio vähenee!

Sanford lisäsi omaan kuvaansa kaksi nuolta osoittamaan missä muutamat hyödylliset mutaatiot ovat kaaviossa valinnan alueella. Ne ovat kuitenkin todellisuudessa informaatiota hävittäviä, ja siten vastakohta sille, mitä evoluutioteoria vaatisi (uusia rakennusohjeita). Laktoosi-intoleranssi on tästä oiva esimerkki.

Evoluutio-kirjassa sivulla 33: 

”Lähes kaikki maailman lapset voivat juoda maitoa, koska heidän elimistönsä tuottaa laktaasi-entsyymiä. Laktaasi auttaa hajottamaan maitosokeria ja käyttämään sitä ravinnoksi. Jos laktaasia ei ole, maitosokeri kulkeutuu sellaisenaan suoleen, jossa bakteerit hajottavat sitä. Tästä menee monilla vatsa sekaisin. Useimmilla maapallon ihmisillä laktaasientsyymiä tuottava geeni lakkaa toimimasta viimeistään viisivuotiaana. Se tarkoittaa, etteivät he sen jälkeen voi enää juoda maitoa. Pohjoisilla kansoilla, kuten suomalaisilla, tässä geenissä on kuitenkin mutaatio, joka pitää geenin käynnissä läpi koko elämän. Sen vuoksi me voimme juoda maitoa vielä aikuisiällä.”

Kyllä, juuri näin on tapahtunut, mutta huomaa, mitään uutta EI OLE kehittynyt! Vain jo olemassa oleva geeni pysyy päällä mutaation ansiosta, koska laktaasi-entsyymin tuottamisesta vastaava säätelygeeni on vioittunut, eikä siksi pysty lopettamaan laktaasi-entsyymin tuottamista. Uutta informaatiota (rakennusohjeita) on syntynyt 0% ja vanhaa on menetetty. Tässä tapauksessa on siis menetetty säätelyominaisuus, joka oli virheettömän geenin ominaisuus. Jo olemassa olevia ominaisuuksia rikkomalla ei rakenneta kehittyneempiä eliöitä. Kaiken lisäksi tutkimukset ovat osoittaneet, että maidon juonti voi olla vaarallista muille kuin vauvoille. 

Kauppalehden artikkeli: 

”Kuuluisan Harvardin yliopiston ravintotutkimusosastoa johtava Walter Willet kehottaa aikuisia olemaan nauttimatta maitotuotteita. Jo pieni määrä maitoa, jugurttia tai muita meijerituotteita voi muun muassa aiheuttaa syöpää. Naisilla suurin riski liittyy rintasyöpään ja miehillä eturauhasen syöpään.” 

Tässä valossa onkin selvää miksi laktaasientsyymiä tuottava geeni lakkaa toimimasta viimeistään viisivuotiaana. Siksi, että se on säädetty toimimaan niin, jotta se varottaisi ihmisiä nauttimasta tuotteita, jotka voivat olla vaarallisia. Kyseessä on siis todellisuudessa haitallinen mutaatio, josta voi olla hyötyä vain poikkeusoloissa (muuta juomaa kuin maitoa ei ole saatavana ja nestehukka uhkaa). Muista kuitenkin, että tällainen poikkeusoloissa saatu hyöty ei ole seurausta uuden rakentamisesta, vaan jo olemassa olevan vioittumisesta ja siten sillä ei voida puolustella evoluutioteoriaa, jonka tarvitsisi kehittää uusia rakenteita tuottavia rakennusohjeita.  

Laktoosi-intoleranssi sopii täysin siihen, mitä odottaisimme Raamatun perusteella. Jumala loi alunperin eliöihin varoitusmekanismit ”epäterveellisestä ravinnosta” ja kun nämä varoitusmekanismit vioittuvat, niin ihminenkin voi nauttia vaarallista ainetta ilman oireita. Vahingoittumisen syy on mutaatioissa, jotka alkoivat syntyä virheettömään perimään syntiinlankeemuksen seurauksena.

POPULAATIOT: Geenit ja uusien lajien synty

Kirjassa s, 34: 

”Kauan sitten, kun maapallon oli toisenlainen, Kuolemanlaakson pohjalla oli suuri järvi. Täällä eli monenlaisia kaloja, joista yksi oli Killien kantamuoto. Kaikki samaan lajiin kuuluvat killit elivät samassa järvessä ja ne saattoivat liikkua ja lisääntyä vapaasti keskenään. Ne muodostivat siis yhden ja yhtenäisen populaation. Aikaa myöten ilmasto alkoi muuttua ja järvi kuivui. Ensin se pirstaloitui pienemmiksi järviksi, ja kutistui sitten lammikoiksi ja lähteiksi. Järvessä eläneet kalat jäivät vangiksi näihin lampiin eikä niillä enää ollut yhteyttä toisiinsa. Syntyi alapopulaatioita, jotka alkoivat kehittyä omiin suuntiinsa. Kun aikaa kului riittävästi, kaloista oli tullut niin erilaisia, että niistä oli tullut erilaisia lajeja.”

Tämä esimerkki kuvaa hyvin uusien biologisten lajien (ryhmä yksilöitä tai populaatioita, jotka kykenevät saamaan keskenään luonnollisissa olosuhteissa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä), syntymistä. Kyseessä ei ole kuitenkaan evoluutioteorian vaatima kehitys, jossa syntyisi uusia lajityyppejä, jotka sisältävät täysin uusia rakenteita jne… Nämä uudet biologiset lajit, joita syntyy lajiutumisessa, ovat informaatio sisällöltään aina köyhempiä kuin kantapopulaation muodot. Toisin sanoen niissä on vähemmän informaatiota kuin edeltäjissään ja tämä on täysin päinvastaista mitä evoluutioteoria vaatisi toimiakseen (uutta informaatiota/uusia rakennusohjeita).

Lajiutuminen edellyttää eriytymistä ja isolaatiota. Eriytyneissä populaatioissa tapahtuu mutaatioita ja vallitsee erilaiset valintaolosuhteet, sekä esiintyy erilaisia rekombinaatioita. Tällä tavoin tytärpopulaatiot voivat erikoistua eri suuntiin ja lopulta muuttua erilleen. Jos näiden osapopulaatioiden muuttuminen etenee niin pitkälle, että ne eivät enää myöhemmin taas yhteen joutuessaan kykene pariutumaan ja tuottamaan jälkeläisiä, niin yleisen biologisen lajimääritelmän mukaan on yhdestä kantalajista syntynyt (lajiutunut) kaksi uutta tytärlajia. Toisin sanoen kantapopulaatiosta on muodostunut kaksi uutta osapopulaatiota (alapopulaatiota). 

Lajiutuminen vaatii lisääntymisesteen populaatioiden välille. Lisääntymiseste (steriliteetti) voi syntyä muutamien säätelygeenien kohdalla tapahtuvien mutaatioiden kautta. Lisääntymiseste voi muodostua myös sitä kautta, että kun eriytyneissä populaatioissa vallitsee erilaiset valintaolosuhteet, niin toiset suhteet suosivat suurta ja toiset pientä kokoa. Näin toisessa alapopulaatiossa voi yleistyä pienet ja toisessa isot muodot. Kun nyt nämä populaatiot kohtaavat, niin ne eivät kykene enää risteytymään suuren kokoeron vuoksi. Näin on syntynyt lisääntymiseste ja voidaan puhua lajiutumisesta, mutta HUOMAA: mitään uutta ominaisuutta tai rakennetta ei ole kehittynyt! Ei ole syntynyt uutta informaatiota, mutta sitä on kadonnut.

Alkuperäisessä kantapopulaatiossa oli, niin isoja, keskikokoisia, kuin pieniä muotoja ja erikoistuneissa alapopulaatioissa vain isoja ja pieniä. Kaikki keskikokoiset muodot ovat valikoituneet pois. Luonnonvalinnan kautta tapahtunut sopeutuminen olosuhteisiin on siis tuottanut erikoistuneita muotoja jo olemassa olleen geenivaraston (populaation) kustannuksella (keskikokoiset muodot ovat hävinneet). Näin nämä alapopulaatiot ovat informaatioltaan köyhempiä kuin kantapopulaatio. 

Alapopulaatiot sisältävät vähemmän eri alleelleja kuin kantapopulaatio ja siten niiden muuntelumahdollisuus on vähäisempi. Niissä on informaatio vain isoihin tai pieniin muotoihin, kun keskikokoisten muotojen informaatio on menetetty. Keskikokoisten muotojen menetys myös estää isojen ja pienten muotojen informaatiovaihdon ja näin alapopulaatiot joutuvat lisääntymään geneettisesti yhdenmukaisten muotojen kanssa, joka johtaa sisäsiittoisuuteen. Lajiutuminen on informaatiota vähentävä tapahtuma, ja täten päinvastaista sille, mitä evoluutio tarvitsisi.

Itse asiassa lajiutuminen on mahdollista vain, kun kantapopulaatio on informaatiorikas, koska alapopulaatiot voivat ottaa vain osan kantapopulaation informaatiosta mukaansa. Evoluutioteorian mukaan mikrobeista on kehittynyt pitkässä ajassa ihmisiä. Tämä viittaa siihen, että informaation tulisi kasvaa huimasti eri lajityyppien syntyessä, sillä mikrobeissa ei ole informaatiota kaloihin, koiriin tai ihmisiin jne.. Kuitenkin lajiutuminen todistetusti aina vähentää informaatiota, täten muuntelu kulkee evoluutioteorian kannalta täysin väärään suuntaan.

Eläintieteilijä Duyvene de Wit on kuvannut hyvin tätä tapahtumaa: 

”Kun reunapopulaatio valmistautuu siirtymään uuteen elinympäristöön, se ei voi ottaa mukaansa kaikkia kantapopulaation geenejä vaan vain osan. Jokainen uusi rotu tai laji, joka eriytyy toisesta omaa siksi köyhemmän geenivaraston. Geenivaraston pieneneminen on se hinta, minkä jokainen rotu tai laji joutuu maksamaan etuoikeudesta olla olemassa. Kun lajiutumisprosessi toistuu useasti peräkkäin, syntyy lopulta lajeja, joiden geenivarasto on niin köyhtynyt, että jo suhteellisen pienikin muutos ympäristöolosuhteissa riittää viemään sen sukupuuton partaalle. Ympäristöolosuhteisiin sopeutuminen, joka johtuu rekombinaatiomahdollisuuksien vähentymisestä, johtaa lopulta geneettiseen minimitilaan, jonka ylittämisen jälkeen eloonjääminen ei enää ole mahdollista. Äärimmilleen sopeutuneiden ja erikoistuneiden lajien ja rotujen traagisena kohtalona on väistämätön geneettinen kuolema.”

Kantapopulaatio sisältää aina suuremman muuntelupotentiaalin kuin alapopulaatiot, koska kantapopulaatiossa on enemmän eri alleeleja läsnä (kaikki lajityypin alleelit). Alkuperäisen muuntelumahdollisuuden supistuessa syntyy erikoistuneita biologisia lajeja, esim killien kantamuodosta alalajit. Kantamuodossa oli sopeutumiskykyä hyvin monenlaisille olosuhteille, kun taas erikoistuneissa alamuodoissa vain tiettyyn ympäristöön. Alalajeissa ei ole enää niin paljon muuntelupotentiaalia, kuin kantalajissa ja jos olosuhteet muuttuisivat huomattavasti, niin alalajit olisivat vaarassa kuolla sukupuuttoon. Koska siis lajiutuminen perustuu mahdollisuuksien menettämiselle (muuntelupotentiaalin/geenivaraston pienentymiselle), niin se voi tapahtua nopeastikin.

Itse asiassa ihminen on jalostanut muutamassa sadassa vuodessa susista niinkin erilaisia muotoja kuin tanskandoggi ja Chihuahua. Ihminen on aikaansaanut lajiutumisen näiden muotojen välille, koska niiden välillä vallitsee lisääntymiseste (suuri kokoero). Eli jalostus (luonnonvalinta) on saanut aikaan todella erikoistuneita (sopeutuneita) muotoja, joiden välille on kehittynyt lisääntymiseste (lajiutuminen). Koirat myös näyttävät todella erinäköisiltä. Kaikki tämä biologinen muuntelu on tuotettu mitään uutta rakennetta kehittämättä. Mitään uutta ei ole syntynyt. Ainoastaan on valittu jo olemassa olevasta muuntelupotentiaalista. Valinnan seurauksena muuntelupotentiaali on köyhtynyt ja tuottanut erikoistuneet muodot, joista ei voida enää jalostaa takaisinpäin, koska tarvittavaa informaatiota ei enää ole kyseisissä muodoissa. Jalostus toimii nopeutettuna luonnollisen valinnan mallina ja osoittaa sen, kuinka lajiutumisessa informaatio vähenee ja on näin päinvastaista sille mitä evoluutioteoria tarvitsisi.

Eli usein toistuva lajiutuminen → köyhdyttää geenivarastoa → muuntelukyky vähenee → mukautumiskyky ympäristö muutoksiin heikkenee → sukupuuton vaara lisääntyy. Tällaisella lajityypin informaatiota hävittävällä prosessilla ei voida perustella sitä prosessia, joka vastaisi itse lajityypin (esim, koiraeläinten) kehittymisestä.

Lajiutuminen on täysin ennustettavissa Raamatun ilmoituksen pohjalta. Raamattu ilmoittaa, että Jumala loi alussa kaiken hyväksi, eikä kuolemaa ollut maailmassa. Tämän perusteella voimme olettaa eliöiden perimien olleen alussa virheettömät (niissä ei ollut mutaatioita). Jumala antoi eliöille käskyn lisääntyä ja täyttää maa. Tästä voimme ennustaa, että eliöt olivat varustettu suurella muuntelupotentiaalilla, jotta ne pystyivät täyttämään Jumalan käskyn ja sopeutumaan maailman eri olosuhteisiin. Syntiinlankeemuksen seurauksena haitalliset mutaatiot tuhoavat perimää ja aiheuttavat kuoleman. Biologinen todellisuus ja lajiutuminen antaa kokeellisen todistusaineiston, joka vahvistaa Raamatun sanan! Raamattu selittää täydellisesti ne biologiset muutokset, joita eliöissä havaitsemme, ja nämä muutokset ovat täysin evoluutioteorian ennusteiden vastaisia.

EKOLOGINEN LOKERO

Kirjassa s,36:

”Kunkin lajin ekologinen lokero määrää millaisia, ominaisuuksia lajille kehittyy”.

Ei määrää, sillä kehitystä ei ole havaittu koskaan, ei missään. Kunkin lajityypin informaatiopotentiaali sen sijaan määrää sen millainen muuntelupotentiaali kullakin lajilla on. Ekologinen lokero vaikuttaa siten ainoastaan siihen, mitä jo olemassa olevia ominaisuuksia suositaan tai hylätään, kun eliö sopeutuu (erikoistuu) lokeroonsa.

Kirjassa s,37:

”Mielenkiintoisesti kaikkien näiden eläinten kehitys luolissa on samankaltainen. Ne menettävät ensin näkökykynsä, sitten silmänsä ja myös pigmenttinsä, minkä vuoksi ne ovat kalpeita ja läpikuultavia. Menetysten tilalle niiden raajat usein pitkät raajat tai niille kehittyy pitkiä tuntosukasia, joiden ansiosta ne voivat tunnustella ympäristöään tarkemmin.”

Kyseiset menetykset on havaittu ja se on päinvastainen tapahtuma kuin mitä evoluutioteorian mukainen kehitys vaatisi (uusia rakenteita ei jo olemassa olevien menetystä). Jälkimmäinen toteamus lainauksessa on todistamaton uskomus, jolle ei ole biologisia havaintoja.

Kirjassa s,38:

”Hyvä esimerkki ominaisuuden voimistamisesta on norsun kärsä. Se on syntynyt siten, että norsun nenä ja ylähuuli ovat sulautuneet yhteen. Aluksi se on ollut lyhyt, kuten tapiirilla, mutta pidentynyt miljoonien vuosien aikana monikäyttöiseksi kärsäksi.”

Tämä väite perustuu puhtaasti kehitysopilliseen tarinankerrontaan, vailla luonnontieteellisiä todisteita. Kukaan ei ole ollut havaitsemassa kärsän syntyä, ja siten tarinalle ei ole luonnontieteellistä näyttöä. Fossiilit osoittavat myös, että norsuilla on aina ollut kärsä. Se, että väitetään jonkun kärsättömän eliön olleen norsun isoisä ei vielä todista sitä. Luonnontieteellistä olisi osoittaa mekanismi, joka mahdollistaisi kärsän kehittymisen. Tässä kirjoituksessa käsittelemämme mekanismit eivät pysty tuottamaan kärsää, koska ne hävittävät biologista informaatiota, eivätkä kehitä sitä. Evoluutioteorialta puuttuu siis mekanismi ja luonnontieteellistä olisi nimenomaan osoittaa mekanismi, jonka kautta evoluutio voisi edetä. Nyt se puuttuu ja se mitä me voimme havaita osoittaa itse asiassa täysin päinvastaiseen suuntaan evoluution kannalta.

Kaikki havaitut biologiset muutokset ovat yhteensopivia Raamatun ilmoituksen kanssa. Raamatun mukaan odottaisimmekin virheettömien perimien rappeutuvan kohti sukupuuttoa, sekä sopeutumisen tapahtuvan luodun muuntelukapasiteetin kustannuksella. Biologinen muuntelu on kokeellista todistusaineistoa, joka vahvistaa Raamatun ilmoittaman historian. Itse asiassa biologia (sopeutuminen/lajiutuminen) on vahvin osoitus siitä, että Raamatun luomiskertomus on kirjaimellisesti totta. Paholainen on tietysti vaikuttanut, että nimenomaan biologialla pyritään perustelemaan Raamatun epätieteellisyys, mutta hän onkin valheen isä ja hänen tavaramerkkinsä on kääntää asiat päälaelleen. Suosittelen jokaista tutustumaan itse Raamattuun, sillä se kestää koettelun ja antaa ymmärryksen ja viisauden.

Lue myös: Evoluutio-kirjan kriittinen tarkastelu - Osa 1

Ateisti ei voi "oikeutetusti" tietää mitään

Ateisti Richard Dawkins ei voi oikeuttaa uskoaan tiedollisesti mihinkään. Tämä on ironista, sillä Dawkins ja ateistit ovat hyökänneet kristinuskoa vastaan nimenomaan tieteen nimissä. Tieteen, jonka tiedollista luonnetta he eivät pysty oikeuttamaan omasta 'uskonnollisesta' lähtökohdastaan käsin. Seuraavaksi selitän, miksi näin on.

Tieto tarkoittaa uskomusta, joka on oikeutettu ja siten tosi. Jotta voimme tietää jotain tulee meidän uskoa (olettaa) tiettyjä asioita, jotta oikeutuksemme saa tiedollisen merkityksen. Jotta tieto olisi oikeutettu, tulee olettaa, että logiikan lait ovat päteviä, sekä havainnot ja järjen päätelmät ovat luotettavia. Jotta voimme oikeuttaa logiikan lait, havainnot ja järjen päätelmät tulee meidän olettaa, että maailmankaikkeus on järkiperäisesti ymmärrettävä. Jotta maailmankaikkeus olisi järkiperäisesti ymmärrettävä, niin meidän tulee olettaa, että sillä on järjestys, jota ihmismieli pystyy ymmärtämään. 

Tämäkään ei vielä riitä tiedolliseen oikeutukseen, vaan meidän tulee vielä olettaa se, että älylliset kykymme (havainnot, järjen päätelmät) toimivat tarkoituksenmukaisesti totuuden löytämisen näkökulmasta. Toisin sanoen, älyllisten kykyjemme tulee toimia niin, että ne tavoittavat todellisuuden todellisen tilan. 

Esimerkiksi Matrix-elokuvassa ihmiset oli kytketty letkuihin ja heidän aivoihin vaikutettiin niin, että he luulivat elävänsä normaalia elämää, vaikka kaikki se mitä he havaitsivat ja kokivat, oli vain virtuaalitodellisuutta. Matrix-elokuva on esimerkki siitä, että jos emme voi oikeuttaa sitä lähtöoletusta, että älylliset kykymme tavoittavat todellisuuden todellisen tilan, niin emme voi oikeutetusti luottaa siihen, että havaintomme ja päätelmämme ovat kosketuksissa todellisuuteen. Matrix-elokuvassa virtuaalitodellisuudessa eläneiden ihmisten havainnot eivät tavoittaneet todellisuuden todellista tilaa. 

Miten Matrixissa elävä ihminen voisi tietää, että hän elää virtuaalitodellisuudessa, eikä mikään mitä hän näkee tai kokee ole todellista? Hänen älylliset kyvyt tavoittavat (kykenevät havainnoimaan) vain virtuaalitodellisuuden, näin hänellä ei ole havaintojensa kautta mahdollisuutta osoittaa ettei hän ole kosketuksissa todellisuuteen. Toisin sanoen miten Matrixissa elävä voisi osoittaa, että se mitä hän näkee, kokee ja päättelee olisi totta? Sillä mitään mitä hän näkee tai kokee ei tapahdu oikeasti, eikä todellisuudessa. Tällöin hän ei voi nojautua älyllisiin kykyihinsä yrittäessään osoittaa älyllisten kykyjensä luotettavuutta totuuden saavuttamisen näkökulmasta. 

Professori Tapio Puolimatka toteaa hyvin kirjassaan ’Usko, Tiede ja Evoluutio’ (s.596): 

”se, että maailma ilmenee tietyllä tavalla järjestyneenä, ei anna tiedollisia takeita siitä, millainen maailma todella on, jos havaintokyky ei toimi sellaisella tavalla, että se antaa useimmissa tapauksissa luotettavan kuvan todellisuudesta.” 

Täysin saman ongelman edessä on aikamme naturalistinen (kehitysopillinen) todellisuuskäsitys, jonka mukaan maailmankaikkeus ja ihmismieli ovat seurausta ohjaamattomasta, sokeasta ja päämäärättömästä sattumanvaraisesta prosessista. Jos ihmisjärki on ohjaamattoman ja sokean luonnonvalinnan tuote, sen tuottamia uskomuksia ei voida pitää luotettavina, koska luonnonvalinta ei ole kiinnostunut uskomusten totuudesta, vaan ainoastaan käyttäytymisestä. 

Harvardin yliopiston evoluutiopsykologi Steven Pinker: 

”aivomme ovat muotoutuneet selviämistä - ei totuutta - varten. Joskus totuus on hyödyllinen sopeuma, joskus taas ei”.

Luonnonvalinta ei takaa älyllisten kykyjen luotettavuutta, koska luonnonvalinta ei kohdistu uskomusten sisältöön vaan käyttäytymiseen. Näin uskomusten sisällöt voivat olla täysin harhaanjohtavia ja toiminta voi silti ohjautua niin, että eliö säilyy hengissä. Tämä johtuu siitä, että naturalistisen käsityksen mukaan käyttäytymistä eivät ohjaa uskomusten sisällöt, vaan aivojen hermosolujen sähkökemialliset reaktiot, jotka ovat uskomusten biologisena perustana. 

Näin naturalistisen todellisuuskäsityksen pohjalta ei ole perusteita luottaa siihen, että ihmisen älylliset kyvyt toimisivat tarkoituksenmukaisesti totuuden saavuttamisen näkökulmasta. Koska naturalistisen lähtökohdan valossa ihmisjärki voi yhtä hyvin toimia epätarkoituksenmukaisesti, kuin tarkoituksenmukaisesti totuuden saavuttamisen näkökulmasta, niin siksi kaikki tästä lähtökohdasta tehdyt perustelut ovat hyödyttömiä tiedon kannalta.

En väite ettei ateistit voi tietää mitään. Tietysti he kykenevät tietämään asioita, koska ovat Jumalan luomia ihmisiä ja elävät Jumalan luomassa todellisuudessa. Pointti on siinä, ettei heidän ateistinen maailmankatsomuksensa anna perusteita ja oikeutusta luottaa havaintoihin ja järjen päätelmiin. Tämän vuoksi ateistit lainaavatkin (tietämättään) oikeutuksen havaintojen luotettavuudelle Raamatun ilmoituksesta. 'Lainausta' helpottaa se tosiasia, että länsimaissa on kristillinen perusta. Ilman tätä perustaa, ei moderni luonnontiede olisi noussut kukoistukseensa.

Me voimme oikeuttaa älyllisten kykyjen tavoittavan totuuden, vain jos älylliset kykymme toimivat tarkoituksenmukaisesti niille sopivassa ympäristössä. Tämän tarkoituksenmukaisuuden voimme oikeutetusti olettaa vain siitä lähtökohdasta, että uskomme kaikkitietävän ja äärettömän älykkään olennon luoneen maailmankaikkeuden ja ihmisen jotain tarkoitusta varten. Vain se oikeuttaa luottamuksemme älyllisiin kykyihimme, että uskomme ihmismielen ja maailmankaikkeuden olevan saman Luojan luomuksia ja että Luoja loi maailmankaikkeuden sellaiseksi, että ihminen voi sitä ymmärtää. 

Raamatun mukaan Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja antanut ihmiselle maailman hallintavallan. Tässä valossa meillä on oikeutettu syy olettaa, että Jumalan kuvaksi luodulla ihmisellä on kyky tavoittaa tarkoituksenmukaisella tavalla Jumalan luoman maailmankaikkeuden todellisuus. Vain jos maailmankaikkeuden rakenne on luotu sellaiseksi, että se avautuu ihmisjärjelle, niin meillä on perusta luottaa järkemme toimivan oikein tässä ympäristössä. Vain se, että ihminen on luotu kaikkitietävän Jumalan kuvaksi, tarjoaa oikeutuksen luottaa siihen, että havainnointikykymme tavoittaa todellisuuden. Vain Raamatun ilmoitus tarjoaa ne lähtökohdat joidenka pohjalta voimme oikeuttaa tiedolliset uskomuksemme.

Todellisuuden perusta on informaatiossa

Kosmologi Syksy Räsänen kirjoitti Ylellä: 

”kvanttifysiikasta on tullut elektroniikan ja kemian - oleellisesti siis kaiken nykyteknologian – pohja.” 

Räsänen edustaa fysikalismia, jonka mukaan todellisuus koostuu pohjimmiltaan aineesta ja energiasta, ja olioilla on vain fysikaalisia ominaisuuksia. Fysikalismin mukaan todellisuus on selitettävissä fysiikan valossa, sillä kaikki pohjautuu perimmältään fysiikkaan. Onko näin luonnontieteen valossa?  

Jos on ominaisuus, jonka alkuperää ei voida selittää fysiikan kautta, niin se myös kumoaa fysikalismin todellisuuden perimmäisenä selityksenä. Onko tällaista ominaisuutta? Kyllä on, elämä.

Solu on elämän perusyksikkö ja solussa oleellisinta on geneettinen informaatio (koodikieli), joka on tallennettu DNA:n rakenteeseen. Esimerkiksi ihmisessä on yli 100 biljoonaa solua ja jokaisessa solussa on enemmän informaatiota kuin Yhdysvaltain kongressin kirjastossa. Tunnettu fyysikko Paul Davies on sanonut, että 

”elämän salaisuus ei ole varsinaisesti kemiallisissa aineksissa, vaan molekyylien loogisessa rakenteessa ja toiminnallisessa järjestyksessä.. Kuten supertietokone elämä on informaation käsittelyjärjestelmä.. Se mikä on elävän solun todellinen mysteeri, on ohjelmisto, ei laitteisto.. ei tunneta fysiikan lakia, joka pystyisi luomaan informaatiota tyhjästä.” (New Scientist 18.9.1999). 

Nykytietämyksen valossa luonnontiede onkin informaatiotiedettä sanan syvimmässä merkityksessä. Bioprosessitekniikan professori Matti Leisola on kirjoittanut; 

”kuka kirjoitti DNA:n funktionaalisen informaation? Luonnontiede ei anna siihen vastausta. Kokemuksesta tiedämme, että informaation takana on aina älykäs lähde” (Leisola 2013).

Toiminnallinen informaatio (koodikieli) perustuu aina sopimukseen kieliopista, jonka kautta koodi voidaan tulkita (purkaa). Koodikieli on siten aina perimmältään mielen tuote. Mikä selittää elämän informaation ja kokemuksemme toiminnallisen informaation alkuperästä?

”Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä” (Hebr.11:3).

Raamatun mukaan maailma on rakennettu Jumalan puheen, eli kielen kautta. Tämän perusteella odottaisimme löytävämme myös jälkiä tästä Jumalan puheesta. Ja juuri tämän me löydämme, sillä löydämme mitä nerokkaimman koodikielen, kaikesta missä on elämää. Raamatun valossa voimme ymmärtää miksi elämän oleellisin tuntomerkki on informaatiossa ja miksi kaikki kokemukset informaation luonteesta viittaavat älykkääseen alkuperään.

Seuraavalla videolla puhun aihetta sivuten siitä, kuinka Charles Darwinin tutkimusmetodi tukee luomisoppia. Videon kesto 11 min.

Evoluutio-kirjan kriittinen tarkastelu - Osa 1

Jani Kaaro on kirjoittanut kirjan ”Evoluutio”. 

Kirja on saanut Tieto-Lauri palkinnon, sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Teos on saanut arvostusta osakseen. Kirja on lapsille suunnattu ja takakannessa todetaan:

”Evoluutio-kirjasta lapsi saa selkeän käsityksen siitä, mitä geenit ovat, mitä evoluutio oikeasti tarkoittaa ja mitä DNA on.”

Koska kirjan tarkoitus on kertoa lapsille mitä evoluutio oikeasti tarkoittaa, niin siksi se on syytä tutkia ja arvostella kriittisesti. Kirja sisältää neljä osiota joista jokaisesta teen oman kirjoituksen. Ensimmäisen osan aihe on ”mitä on evoluutio”.

Sivulla 10 alaotsikolla: Myyttejä maailman, eläinten ja ihmisten synnystä, kirjassa todetaan:

”Myytit ovat ihmisten mielikuvituksen tuotetta ja toinen toistaan kekseliäämpiä. Useimmissa tarinoissa maailman synnyttää jumala tai jokin muu yliluonnollinen olento, joka voi esiintyä myös eläimen hahmossa.”

Sitten kirja esittelee neljä näkemystä maailman synnystä, joita se pitää myytteinä. Afrikkalaisen Bakuba-heimon tarinan jossa Mbombo jumala oksentaa maailman. Pohjois-Amerikan intiaanien tarinan jossa suuri kilpikonna kantoi maailmaa kuorensa päällä. Kalevalan tarinan sotkan munista joista syntyy maailma. Kirja liittää näiden satutarinoiden joukkoon myös Raamatun luomiskertomuksen. On täysin virheellistä liittää Raamatun luomiskertomus näiden satujen joukkoon, koska ne eroavat ratkaisevasti toisistaan. Tarkoitan sitä, että edellä mainitut kolme satua eivät saa mitään vahvistusta luonnontieteen havainnoista. Sen sijaan luonnontieteen havainnot vahvistavat mitä selkeimmin Raamatun luomiskertomuksen. Tästä enemmän, tuonnempana.

Huomioitavaa on myös se, että kirja ei liitä myyttien joukkoon tarinaa maailmankaikkeuden synnystä itsestään tyhjästä, joka on alkuräjähdysteorian pääoletus. Maailmankaikkeuden olemassaolo on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna välttämättä yliluonnollinen tapahtuma, (tästä enemmän linkissä - Maailmankaikkeuden olemassaolo on yliluonnollista), kyse on vain siitä kuka tai mikä tämä yliluonnollinen alkuvoima oli. Oliko se joku Jumala vaiko olematon jne.. On päivänselvää, että väite olemattoman kyvystä synnyttää maailmankaikkeus on myyttinen kertomus, josta ei ole mitään tieteellisiä todisteita ja siksi olisi ollut rehellistä esittää myös naturalistinen selitys maailmankaikkeuden alkuperästä tässä myyttien yhteydessä.

Sivulla 14 alaotsikolla: Kiistakysymyksiä, kirjassa käsitellään sitä, miten tutkijat aikoinaan alkoivat nähdä Raamatun luomiskertomuksen ristiriitaisena havaintojensa kanssa. Ensimmäisenä ristiriitana kirja tuo maapallon iän. Kirja toteaa:

”Ei kestänyt kauan ennen kuin geologit, jotka tutkivat maapallon historiaa, tulivat toisenlaisiin tuloksiin. He eivät osanneet sanoa kuinka vanha maapallo oli, mutta tiesivät, että sen täytyi olla paljon vanhempi kuin 6000 vuotta”.

Maakerrostumat eivät osaa puhua ja kertoa niiden ikää ja koska ei ole oltu havainnoimassa niiden syntymistä, niin niitä katsomalla ei myöskään voida tietää niiden ikää.

Kirjan väite, että geologit olisivat tienneet maapallon olevan paljon vanhempi kuin 6000 vuotta perustuu niin sanottuun ”uniformitarianismiin”, jonka pääarkkitehti oli Charles Darwinin oppi-isä Charles Lyell. Uniformitarianismin mukaan maanpinnan muutokset voidaan selittää viittaamalla nykyään toiminnassa oleviin aiheuttajiin. Esimerkiksi Lyell esitti, että vuoret olisivat seurausta tuhansista pienistä nousuista. Lyell ei ottanut huomioon lainkaan sitä mahdollisuutta, että kerrostumat (vuoret ja esim, Grand Canyon) olisivat voineet syntyä luonnonmullistusten kautta, kuten vedenpaisumuksessa.

Lyellin mukaan kerrostumien paksuus oli suhteessa kuluneeseen aikaan. Hänen mukaansa 500 miljoonan vuoden kertymän paksuus olisi yli 140 km. Maanpinnan kerrostumista on kuitenkin nyt voitu mitata jo yli sadan vuoden ajan. Mittausten perusteella maapallon mannerten keskimääräisen paksuuden väheneminen eroosion kautta on noin 6 millimetriä sadassa vuodessa. Tämä tarkoittaa sitä, että tällä vauhdilla 2,5 miljardissa vuodessa mannerta olisi kulunut 150 kilometrin paksuudelta. Joten se mitä on voitu tieteellisesti mitata osoittaa täysin eri suuntaan kuin mitä Lyell ja uniformitarianismin kannattajat uskovat. Tässä valossa todelliset havainnot eivät ole ristiriidassa sen kanssa, että Raamatun perusteella voimme olettaa maapallon noin 6000 vuotta vanhaksi, vaan ne sopivat siihen todella hyvin. Sillä Raamatun ilmoituksen perusteella voimme olettaa kerrostumien muodostuneen Nooan vedenpaisumuksessa ja siksi esimerkiksi useita kerrostumia läpäisevät puufossiilit (monikerrosfossiilit katso tästä lisää), jotka voivat olla myös ylösalaisin sopivat hyvin kuvaan. Niitä on mahdoton selittää uniformitarianismin valossa.

Sivulla 15 kirja esittää teologisen argumentin Raamattua vastaan todetessaan:

”Linnen työ paljasti, miten omituisia pieniä ötököitä maailma oli tulvillaan, miten vähäpätöisiä eroja niiden välillä oli ja miten järjettömältä ja julmalta luonto joskus vaikutti, luontoteologien oli yhä vaikeampi selittää niitä hyväntahtoisen ja viisaan Jumalan töinä. Karvasääskien, iilimatojen ja suolinkaisten luominen ei oikein tuntunut sopivan Jumalan arvokkuudelle.”

Tässä ei oteta kantaa Jumalan luomistekoihin tieteen, vaan uskonnollisen näkemyksen (teologian) kautta. Kirja tekee oletuksen siitä, millainen Jumala on ja millaisia eliöitä Hänen tulisi luoda tästä lähtökohdasta käsin ja koska on eliöitä jotka eivät sovi,tähän jumalakuvaan, niin se olisi muka argumentti Raamatun Jumalaa vastaan.

Kirja ei ota huomioon sitä, että Raamatun mukaan Jumala ei luonut maailmaa alun perin tällaiseksi jona sen nyt näemme. Me näemme nyt kirotun maailman, joka johtuu syntiinlankeemuksen seurauksena tulleesta maailman kiroamisesta, synnin vuoksi. Alkuperäinen maailma ei ollut kirottu ja siksi emme voi kirottua maailmaa katsoessa tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä millaiseksi Jumala alun perin loi eliöt. Esimerkiksi Raamatun valossa kaikki eliöt olivat alussa kasvissyöjiä. Nyt monet eläimet syövät toisiaan ja käyttävät siinä hyväkseen isoja ja teräviä hampaita. Isoja ja teräviä hampaita ei kuitenkaan alun perin suunniteltu toisten tappamiseen, vaan esimerkiksi monien kovien kuorien rikkomiseen, jotta eläimet pystyivät syömään kasviksia ja hedelmiä.

Lisäksi jos näitä eliöitä jotka eivät kirjan mukaan tuntuneet sopivan Jumalan arvokkuudelle, katsotaan tieteen valossa, niin ne ovat äärettömän taitavasti ja nerokkaasti suunniteltu ja tehty. Sillä niissä on biljoonia soluja, joissa jokaisessa on enemmän informaatiota kuin Yhdysvaltain kongressin kirjastossa. Kuka tämän informaation kirjoitti? Luonnontiede ei tunne prosessia, joka voisi synnyttää toiminnallista informaatiota. Tämän tunnustavat myös sekulaarit tiedemiehet mm; Paul Davies ja Bill Nye.

Kokemuksesta tiedämme, että ainut asia joka kykenee tuottamaan informaatiota, on mieli. Eliöiden sisältämä informaatio on monimutkaisuudessaan ja nerokkuudessaan paljon kaikkea ihmisen kehittämää teknologiaa korkeampaa. Tämä viittaa juuri siihen mitä odottaisimmekin Raamatun valossa löytävämme eliöistä, sillä kaikki on luotu Jumalan sanan kautta ja tämän huikean kielen me nimenomaan löydämme kaikkialta, missä on elämää.

Sivulla 16 pääsemme nyt kirjan todelliseen aiheeseen, evoluutio. Kirja esittää:

”Tärkeä vaikuttaja nuoren Charlesin elämässä oli hänen isoisänsä, luonnontieteilijä Erasmus Darwin. Hän oli ehdottanut jo 1700-luvulla, että aikojen alussa oli ollut ehkä vain yksi elollinen säie, josta kaikki muut elämänmuodot olivat kehittyneet. Samalla tavalla ajattelevia ihmisiä oli muitakin ja tätä kehitystä alettiin kutsua evoluutioksi”.

Eli jo ennen Charles Darwinia evoluutioksi kutsuttiin näkemystä jonka mukaan kaikki elämänmuodot polveutuvat yhdestä elollisesta säikeestä. Nyt on todella tärkeää, että tämä evoluution määritelmä pidetään mielessä, sillä kun evoluutiota pyritään todistamaan, niin tulisi esittää nimenomaan todisteita jotka tukisivat tätä näkemystä (polveutumisoppia). Todettakoon heti tähän, että se mitä polveutumisoppi tarvitsisi todisteekseen, olisi luonnonprosessi joka tuottaisi uutta toiminnallista informaatiota.

Näin siksi, että säikeessä, mikrobeissa ja bakteereissa joita polveutumisopin mukaan oli ennen muita eliöitä, ei ole rakennus- ja toimintaohjeita silmiin, korviin, käsiin, sydämeen, verenkiertoon jne… joita esimerkiksi ihmiset tarvitsevat. Jotta ihmiset ovat voineet polveutua näistä alkueliöistä, niin tulisi olla luonnonprosessi joka kehittäisi rakennus- ja toimintaohjeita, eli toiminnallista informaatiota eliöiden perimään. Tämä on koko evoluutioaatteen ja polveutumisopin tärkein asia osoittaa, mikäli polveutumisopin edestä pyritään esittämään tieteellistä todistusaineistoa. Jos todisteet joilla pyritään perustelemaan evoluutiota, eivät lisää (kehitä) toiminnallista informaatiota, niin ne eivät ole todisteita sen puolesta, että kaikki elämänmuodot polveutuisivat samasta alkuperästä. Eli mikäli informaation lisääntymistä ei havaita, niin ei havaita evoluutiota!

Sitten kirja jatkaa samalla sivulla:

”Eräs evoluution kannattajia oli ranskalainen kreivi Georges Louis-Leclerc, eli kreivi Buffon. Hän ajatteli, että kaikki eläinten heimot tai suvut, joiden eri lajit muistuttivat rakenteeltaan toisiaan – kuten kissaeläimet – olivat saaneet alkunsa yhdestä ja samasta kantamuodosta, ja loput suvun lajit polveutuivat siitä.”

Nyt tarkkana, sillä tässä kirja tuo heti täysin erilaisen evoluution määritelmän. Tässä evoluutio määritellään niin, että kaikki kissaeläimet polveutuvat samasta kantamuodosta, eli alkukissasta. Tämä ei kuvaa evoluutiota johonka Charles Darwinin isoisä Erasmus viittasi juuri, vaan tämä on kuvaus Raamatun ensimmäisestä luvusta!

Nimittäin Raamattu sanoo ensimmäisessä luvussa kymmenen kertaa, että eliöt lisääntyvät lajityyppiensä (kind) mukaan. Tämä viittaa siihen, että Jumala loi eri ”tyyppisiä” eliöitä jotka sitten lisääntyvät oman tyyppisten eliöiden kanssa. Esimerkiksi Jumala loi alkukoiran josta polveutuvat sitten kaikki koiraeläimet kuten koirat, sudet, kojootit, sakaalit ja erilaiset kettujen muodot. Jumala loi myös alkukissan josta polveutuvat kaikki kissaeläimet, kuten kotikissat, pitkähäntäkissat, oselotit, puumat, leopardit, tiikerit ja leijonat. 

Tieteelliset havainnot tukevat nimenomaan tätä. Sillä on havaittu, että esimerkiksi kaikki nykyään elossa olevat kissalajit voidaan risteyttää keskenään. Kotikissa ja tiikeri ovat yhteydessä toisiinsa risteytymien kautta. Kotikissat voidaan risteyttää 3-9 kiloisen pitkähäntäkissan kanssa, joka risteytyy 11-16 kiloisen oselotin kanssa, joka risteytyy puuman kanssa (35-100 kg), joka on risteytetty leopardin kanssa (30-85 kg), joka voidaan risteyttää 110:stä kilosta massiiviseen 320:een kiloon painavien tiikerien kanssa, jotka taas voivat risteytyä leijonien kanssa. Se, että kaikki kissalajit ovat risteytymien kautta yhteydessä toisiinsa osoittaa, että ne kaikki kuuluvat yhteen ja samaan luotuun lajityyppiin. Lisäksi tämä lajityyppi voidaan testata kokeellisesti. 

Vastaavasti koiraeläinten heimoon kuuluu yli 30 eri lajia, kuten koirat, sudet, kojootit, sakaalit ja erilaiset kettujen muodot. Nämä kaikki lajit ovat risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa, joko suoraan tai epäsuorasti ja kuuluvat siten samaan koiraeläinten lajityyppiin. Koira on onnistuneesti risteytetty esimerkiksi ketun, suden, kojootin ja sakaalin kanssa. Mm, villakoira on risteytetty onnistuneesti suden, kojootin ja sakaalin kanssa. Kokeelliset testaukset osoittavat, että kaikki koiraeläimet ovat risteytymien kautta yhteydessä toisiinsa ja kuuluvat näin samaan luotuun lajityyppiin.

Todella tärkeää on nyt huomata se, että yhdenkään kissaeläimen ja koiraeläimen välillä ei ole koskaan havaittu risteymää. Tämä osoittaa johdonmukaisesti sen, että kissa- ja koiraeläimet kuuluvat eri luotuihin lajityyppeihin. Tämä myös tukee Raamatun ilmoitusta, jonka mukaan eliöt lisääntyvät vain lajityyppiensä mukaan. Biologinen todistusaineisto osoittaa elöiden metsään, jossa lajityypit ovat oma puunsa. Tämä sopii täysin Raamatun ilmoitukseen. 

Tällainen jakautuminen eri kissaeläinten rotuihin, perustuu samanlaiseen prosessiin luonnossa, mitä jalostajat ovat tehneet jalostuksessa. Jalostus osoittaa meille nopeutetun kuvauksen siitä prosessista mitä lajiutumisessa tapahtuu - sillä jalostus toimii nopeutettuna luonnollisen valinnan mallina. Esimerkiksi susista on saatu jalostustyön kautta suunnitelmallisella valikoinnilla aikaiseksi kaikki koirarodut synnyttämättä mitään uusia rakenteita (eli informaatiota). Tämä todistaa sen että eliöt sisältävät suuren muuntelupotentiaalin joka tuottaa biologista muuntelua.

Biologinen muuntelu ei perustu uusien alleelien evolutiiviseen syntyyn, vaan jo olemassa olevan aineksen uusiin yhdistelmiin ja valikointiin. Koska jalostustyön tuloksena on pystytty synnyttämään susista kaikki koirarodut, mitään uutta lisäämättä, niin se kertoo sen, että lähellä kantamuotoa olevat eläimet sisältävät suuren muuntelupotentiaalin sopeutuakseen eri olosuhteisiin. Tämä muuntelu on jopa niin suurta, että mitään uutta lisäämättä on pelkän valikoinnin avulla saatu aikaan niinkin erilaisia muotoja kuin chihuahua ja tanskandoggi. Ne ovat jopa niin erilaisia, että niitä voitaisiin biologisen lajimääritelmän mukaan pitää eri lajeina, koska ne eivät kykene lisääntymään vapaasti luonnossa, mutta ne voidaan risteyttää keinosiemennyksellä. 

Eli pelkkä valikointi johtaa todella suureen muunteluun saman lajityypin sisällä ja tämä muuntelu tuottaa jopa lajiutumista, koska chihuahuan ja tanskandoggin välillä on lisääntymiseste luonnossa. Kaikki tämä vaikka yhtään ei ole tuotettu uutta informaatiota, on vain valittu jo olemassa olevasta suuresta muuntelupotentiaalista. Tällainen valikointi myös itse asiassa vähentää informaatiota, koska uusi rotu sisältää aina vähemmän informaatiota kuin edeltäjänsä. Lajiutuminen on geneettistä informaatiota vähentävä prosessi, sillä se estää informaation vaihdon populaatioiden välillä. Tämä on vastakohta sille, mitä evoluutioteoria tarvitsisi toimiakseen.

Esimerkiksi chihuahua on perimältään jo niin köyhtynyt ettei siitä voi alkaa jalostamaan tanskandoggia tai dalmatialaista. Tarvittavaa informaatiota ei yksinkertaisesti enää ole tuossa geenivarastossa. Chihuahua ei myöskään pärjäisi muutamaa päivää kauemmin ilman ihmisen apua. Kaikki tämä on odotettavissa ja ennustettavissa Raamatun ensimmäisen luvun pohjalta, koska eliöiden tuli Jumalan käskystä lisääntyä ja täyttää maa, niin olisi odotettavaa, että jumala on silloin myös varustanut nämä lajityypit suurella muuntelukapasiteetilla, jotta eliöt pystyivät sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin. Koska syntiinlankeemus toi kuoleman maailmaan, niin siksi Raamatun perusteella on johdonmukaista odottaa sopeuttavien prosessien olevan informaatiota vähentäviä.

Kreivi Buffonin näkemys evoluutiosta ei siis ole evoluutiota, vaan tukee täysin Raamatun luomismallia. On merkillepantavaa, että aina kun evoluutioon uskovat pyrkivät antamaan todisteita evoluutioteorian ”kehityksen”, eli polveutumisopin puolesta, niin he antavat todisteita jossa eliöt vain sopeutuvat olosuhteisiin. Mutta kun sopeutuminen ei ole evoluutiota, mikäli se ei lisää ennestään täysin uutta informaatiota perimään ja sellaista ei ole koskaan havaittu. Siten jokainen sopeutumistapahtuma on itse asiassa todiste Raamatun luomismallin puolesta.

Sivulla 18 kirjassa todetaan:

”Myöhemmin oivallettiin, miksi evoluutio fossiiliaineistossa näytti hyppivän. Ymmärrettiin, että vain murto-osa maapallolla eläneistä kasveista ja eläimistä oli säilynyt fossiileina. Jos yksi fossiili oli peräisin sadan miljoonan vuoden takaa ja sitä seuraava 50 miljoonan vuoden takaa, oli luonnollista, että lajit näyttivät hyvin erilaisilta, ja niiden kehitys vaikutti hypähtävän lajista toiseen. Lajien välimuodot eivät vain olleet säilyneet.”

Tällaiseen tulokseen voidaan tulla kun todistusaineistoa tulkitaan täysin kehitysoppilasit silmillä, välittämättä tosiasioista. Sillä koska luonnontiede ei tunne mekanismia ja prosessia, joka kehittäisi uutta geneettistä informaatiota, niin siksi on myöskin täysin johdonmukaista, ettei eri lajien välillä ole mitään välimuotoja fossiiliaineistossa. Näin siksi, että eliöt eivät ole kehittyneet yhdestä ja samasta alkumuodosta ollen sukua toisilleen. Se on johdonmukaisin johtopäätös luonnontieteen antamien todisteiden valossa. Kirja yrittää itse asiassa todistaa todisteiden (välimuotojen) puuttumattomuudelle sen, että niitä olisi. Tämä on nurinkurista ja jopa huvittavaa venkoilua oman teorian puolesta.

Samalla sivulla kirja jatkaa:

”Näkemys lajien asteittaisesta kehityksestä sai tukea vuonna 1860, kun Baijerista löydettiin hämmästyttävän hyvin säilynyt fossiili – Arhaeopteryx. Se oli linnun ja matelijan välimuoto. Sillä oli siivet, nokka ja höyhenet kuten linnuilla, mutta sen nokassa oli hampaat ja siipien kärjessä kynnet kuten matelijoilla. Sen perusteella pystyttiin päättelemään, että linnut olivat kehittyneet matelijoista.” 

Tuollainen päätelmä ei ole kuitenkaan missään määrin tieteellinen. Tieteellistä olisi näyttää se luonnonmekanismi, joka mahdollistaisi matelijan kehittyvän linnuksi. Sellaista ei tunneta, eikä koskaan ole havaittu matelijoiden muuttuvan linnuiksi. Kirjan päätelmä perustuukin yksin uskoon siitä, että kaikki eliöt polveutuisivat yhdestä yksinkertaisesta alkumuodosta ja siten eri lajit ja erityyppiset eläimet olisivat läheisessä yhteydessä toisiinsa.

Yksikään fossiili ei ole myöskään tieteellinen todiste kehitysopin puolesta, koska ei voida osoittaa, että yksikään fossiili olisi saanut jälkeläisiä joka olisi rakenteeltaan erilainen. Täten mikään fossiili ei puolla evoluutiota. Fossiilit kertovatkin vain sen, että kyseinen fossiloitunut eläin on kuollut ja fossiloitunut. Nykyään on havaittu vain se, että eliöt tuottavat saman tyyppisiä eliöitä, ei ole koskaan havaittu, että eliö tuottaisi eri tyyppisen eliön. Miksi fossiloituneet eliöt olisivat voineet tuottaa muunlaisia eliöitä kuin ne itse olivat? Tässä valossa Arhaeopteryx on johdonmukaista tulkita linnuksi, jolla vain on kyseiset ominaisuudet, se ei ole mikään välimuoto.

Carl Wieland selventää hienosti aihetta:

”Ihmiset eivät yleensä tiedä, että siinä (Arhaeopteryx) ei ole merkkiäkään ratkaisevista siirtymävaiheen rakenteista, jotka olisivat vahva todiste ”siirtymävaiheen” tilasta. Sen höyhenet ovat kokonaan muodostuneet ja siivet ovat oikeat siivet. Arhaeopteryxilla on taaksepäin osoittavat varpaat ja kaarevat kynnet, jotka ovat tunnusomaisia puiden oksilla istuskeleville linnuille. Se ei ehdottomasti ole ollut juoksenteleva, höyhenpeitteinen dinosaurus jollaisena jotkut haluaisivat sitä kuvata. 

Jotkut elävät eliöt, kuten esimerkiksi vesinokkaeläin omaavat myös mosaiikkimaisia piirteitä, joita löytyy eri eläinryhmistä. Tämä kummallinen pieni luontokappale on hyvä esimerkki mosaiikkimuodosta. Sillä on nisäkkäiden turkki, ankan nokka, majavan häntä ja käärmeen myrkkyrauhaset. Se munii kuin matelijat, mutta kuitenkin imettää poikasiaan. Vesinokkaeläin ei ole kuitenkaan mikään ”puolitiessä oleva” eliö edellä listattujen eliöiden väliltä.”

Vesinokkaeläin omaa siis piirteitä useista eliöryhmistä, mutta se ei ole mikään puolitiessä oleva välimuoto näistä ryhmistä, vaan täysin toimiva kokonaisuus. On täysin johdonmukaista olettaa, että jos eliöillä on sama suunnittelija ja rakentaja, niin Hän voisi käyttää samanlaisia hyväksi havaittuja ratkaisuja eri eliöissä. Kehitysopin tarvitsemat välimuodot olisivat sellaisia jossa jonkin uuden rakenteen ”kehitys” olisi nimenomaan puolitiessä pikkuhiljaa kehittymässä. Mikäli rakenteet eivät ole puolitiessä, vaan täysin toiminnallisia kokonaisuuksia, niin on johdonmukaisempaa nähdä ne suunnittelun kuin hitaan ja sattumanvaraisen (päämäärättömän) kehityksen tuloksena. Tässä valossa Arhaeopteryx ei ole todiste evoluution puolesta. 

Sivulla 21 päästään evoluution ”kohokohtaan”:

”Evoluutioteorian kannalta tärkeimmät havaintonsa Darwin teki Galapagossaarilla. Näillä Tyynen valtameren eristyneillä saarilla eli pieniä ja keskikokoisia lintuja, jotka auttoivat häntä ratkaisemaan miten evoluutio toimii. Nykyään näitä lintuja kutsutaankin darwininsirkuiksi. Darwin keräsi kultakin eri saarelta suuren määrän erilaisia pikkulintuja. Ne olivat niin erilaisia, että hän uskoi niiden kuuluvan aivan eri heimoihin. Suurimmat olivat kookkaampia kuin punatulkku ja niillä oli paksu nokka. Pienimmät olivat peukaloisen kokoisia, ja niillä oli aivan hento ja kapea nokka. 

Palattuaan Englantiin Darwin pyysi sen ajan parasta lintuasiantuntijaa, John Hudsonia, tutkimaan lintuja ja kertomaan, mitä lajeja tai sukuja ne edustivat. Darwinin hämmästys oli suuri, kun Hudson kertoi tutkimuksensa tulokset. Kaikki linnut kuuluivat samaan ryhmään ja olivat hyvin läheistä sukua toisilleen. Darwin ei ollut uskoa sitä. Miten ne saattoivat sitten olla sitten niin erinäköisiä? 

Silloin Darwin oivalsi mitä oli tapahtunut. Kauan sitten lintujen kantamuotoja oli eksynyt yhdelle saarista. Ne olivat lisääntyneet onnistuneesti, ja aikaa myöten niiden jälkeläiset olivat alkaneet valloittaa muita saaria. Koska ympäristö, olosuhteet ja ravinto olivat erilaisia eri saarilla, ne olivat alkaneet kehittyä omaan suuntaansa. Siementensyöjille kehittyi paksu ja hyönteissyöjille hento nokka. Kun aikaa kului riittävästi, ne olivat niin erinäköisiä, ettei edes Darwin tunnistanut niiden sukulaisuutta. Näin alkujaan yhdestä lajista oli kehittynyt monta lajia, joista kukin oli erilaistunut oman ympäristönsä mukaiseksi. Darwin ajatteli, että ehkä kaikki elämä maapallolla oli syntynyt näin.”

Tämä evoluutioteorian paras todiste on mestariteos luonnon väärin tulkinnasta. Darwininsirkut eivät ole todiste kehityksestä, vaan ainoastaan muuntelusta saman lajityypin sisällä. Sirkut kuvaavat sitä miten yhdestä kantapopulaatiosta on muodostunut useampi alapopulaatio. Tämä on juuri sitä mitä odottaisimmekin näkevämme Raamatun perusteella, koska luotujen lajityyppien pohjalta on johdonmukaista odottaa, että luodut kantalajit olisi varustettu runsaalla muuntelukapasiteetilla, jotta ne pystyisivät sopeutumaan muuttuviin ympäristöolosuhteisiin. Ja juuri tämän me näemme darwininsirkuissa, jotka olivat itse asiassa peippoja.

Ensiksi saarille tullut kantapopulaatio omasi hyvän muuntelukapasiteetin, tämän johdosta populaatiossa oli isompia ja pienempiä sirkkuja. Joillakin oli paksumpi ja joillakin kapeampi nokka. Tiedemiehet ovat havainneet, että galapagossaarilla vallinneesta vakavasta kuivuudesta selvinneiden sirkkujen nokat olivat 4% pidempiä ja 6% paksumpia kuin keskiverto sirkuilla. Sitten seurasi kostea ajanjakso. Tällöin tiedemiehet huomasivat, että selviytyneiden sirkkujen nokan keskikoko oli noin prosentin verran kapeampi kuin aikaisemmin. Muutokset nokkien koossa ovat esimerkki pienimuotoisesta muuntelusta, jonka perinnöllinen informaatio poimitaan jo olemassa olevasta geenivarastosta. Pieniä ja suuria nokkia esiintyi populaatiossa ennen kuivuutta ja pieniä ja suuria nokkia esiintyi populaatiossa kuivuuden jälkeen. Ainoa asia joka muuttui, oli pienten ja suurten nokkien määrien suhde. 

Huomioitavaa on nyt se, että sirkuissa ei tapahtunut mitään ”kehitystä”! Saarille tullut kantapopulaatio omasi jo erikokoisia lintuja (samoin kun on olemassa eri kokoisia ihmisiä, koiria ja kissoja). Sitten kun olosuhteet vaihtelivat, niin erikokoiset linnut saivat valintaedun riippuen olosuhteista ja tämän vuoksi olemassa olevien nokkien määrien suhdeluku vaihteli olosuhteiden mukaan. Sirkkupopulaatiossa tapahtui todella luonnonvalintaa, mutta se ei tarkoita sitä, että sirkuille olisi kehittynyt suurempi nokka. Ainoastaan jo olemassa olevat suurempi nokkaiset sirkut, saivat valintaedun kuivan jakson aikana ja siksi niiden määrällinen suhde kasvoi silloin sirkkupopulaatiossa. Mitään uutta lajia tai rakennetta ei siis todellisuudessa syntynyt, vaan ainoastaan tapahtui määrällisiä muutoksia jo olemassa olevan populaation geenivarastossa. 

Luonnonvalinta ja muuntelu voivat synnyttää määrällisiä muutoksia lintujen nokkien koossa (populaation sisällä), mutta tämä mekanismi ei selitä mitään lintujen alkuperästä. Evoluutioteorian ainoa tärkeä asia olisi löytää mekanismi, joka selittäisi eliöiden alkuperän, sillä vain sellainen mekanismi selittäisi kehitysopin. Evoluutioteorian tulisi pystyä selittämään eliöiden alkuperäinen informaatio - ei jo olemassa olevan informaation eri variaatioita, sillä jo olemassa olevan informaation eri variaatiot (muuntelu) ei kerro mitään prosessista joka synnytti alkuperäisen informaation, jossa variaatioita voi sitten tapahtua, geenivaraston tarjoamissa rajoissa.

Evoluutioteorian ratkaiseva väite on että sen mekanismit voivat luoda monimutkaisia organismeja yksinkertaisista lähtökohdista. Tällä tavoin evoluutioteoria pyrkii selittämään lajien kehityksen. Kuitenkaan evoluutioteorian todisteet, joita se käyttää selityksenään eivät vastaa teorian väitettä "evoluutio voi luoda monimutkaisia organismeja yksinkertaisista lähtökohdista". Sillä darwininsirkut eivät olleet nokattomia joille olisi kehittynyt (muuntelun ja luonnonvalinnan kautta) täysin uusi rakenne (nokka), jonka vuoksi ne olisivat olleet uutta lajia, vaan darwininsirkut ovat tarina sirkkujen jo olemassa olevien nokkien määrien suhdeluvun vaihtelusta olosuhteiden mukaan.

Mikään ei siis edes muuttunut, vaan ainoastaan jokin jo olemassa oleva ominaisuus vahvistui populaatiossa olosuhteiden mukaan. Darwininsirkut ovat vain tarina jo olemassa olevan populaation sopeutumisesta erilaisiin ympäristöolosuhteisiin. Joten missä kehitys? Missä uuden informaation syntyminen darwininsirkuissa? Ei missään, koska evoluutiota ei havaittu niissä. Darwininsirkut ovatkin todiste raamatullisen luodun lajityypin muuntelusta ja sopeutumisesta olosuhteisiin. 

Lisäksi sopeutuminen on vähentänyt informaatiota, sillä sopeutuneet muodot ovat erikoistuneet olosuhteisiin sopeutumattomimpien muotojen kustannuksella. Näin sopeutuneissa populaatioissa on vähemmän informaatiota kuin alkuperäisissä, joissa oli informaatio myös niihin muotoihin, jotka eivät kyseisiin oloihin sopeutuneet. Evoluutioteorian ratkaiseva ja paras todiste osoittautuu todisteeksi, joka ei tue ollenkaan sitä mitä teoria vaatisi todisteeksi. Itseasiassa se mitä kuvataan evoluutioksi on prosessi joka kulkee täysin päinvastaiseen suuntaan (informaatiota katoaa populaatioista), kuin mitä evoluutioteoria vaatisi (uutta informaatiota populaatioihin). Tämän vuoksi evoluutioteoria epäonnistuu täydellisesti selityksenä luonnon monimuotoisuudelle ja alkuperälle.

Sivulla 23 kirja jatkaa:

”Kuten Charlesin isoisä oli sanonut, kaikki elämä oli ehkä sittenkin saanut alkunsa yhdestä elollisesta säikeestä, joka oli aikaa myöten erilaistunut lukuisiksi elämänmuodoiksi. Mutta Charlesin oivallus oli tätä syvempi. Hän ymmärsi, miten tämä tapahtuu. Miten evoluutio toimii.”

Huoh. Ei ymmärtänyt. Todisteista tehty looginen harhapäätelmä, on vastakohta sille, että hän olisi ymmärtänyt miten evoluutio toimii. Evoluutio tarvitsee uutta informaatiota (uusia rakennusohjeita), jotta molekyyleistä voisi kehittyä ihmisiä pitkässä ajassa, koska molekyyleillä ei ole ohjeita ihmisten rakentamiseen. Siksi mikään todiste joka ei lisää uusia rakennusohjeita ei ole todiste evoluution puolesta. Koskaan ei ole havaittu sopeutumistapahtumaa, joka lisäisi informaatiota. Sen vuoksi kaikki havainnot sopeutumisesta ovat todistusaineistoa Raamatun ilmoituksen ja luodun lajityypin puolesta. Odottaisimmekin Raamatun perusteella vain jo olemassa olevan informaation valikointia ja kokonaismenetystä.

Kirjan ensimmäisen osan arviointi päättyy sivulle 25 jossa todetaan:

”Kun jälkipolvet ovat katsoneet Darwinin teoriaa, he ovat hämmästyneet sitä, miten täydellisesti hän ymmärsi evoluution olemuksen… Darwin oli ensimmäinen joka oivalsi, mitä evoluutio on.”

Minä taas olen hämmästynyt siitä miten valtio voi jakaa tiedonjulkistamisen palkinnon tällaisesta väärän tiedon levittämisestä lapsille. Darwin ei oivaltanut sitä mitä evoluutio on, koska hän havaitsi ainoastaan prosessin (luonnonvalinnan) jossa ei tuotettu uutta informaatiota ja pyrki tämän prosessin kautta perustelemaan teoriaa joka vaatisi suunnattoman määrän uutta informaatiota. Tässä valossa Darwin sortui täydelliseen harhapäätelmään, eikä ymmärrykseen evoluutiosta.

Kirja jatkaa: ”Darwinin sanoma voidaan jakaa viiteen lakiin.”

Käyn nämä läpi yksitellen.

1) Luonnonvalinta: ”Koska kaikki saman lajin yksilöt ovat erilaisia, tietyt yksilöt menestyvät paremmin kuin toiset, ja niiden ominaisuudet siirtyvät eteenpäin.”

Juuri näin. Tästä oli myös kyse darwininsirkuissa. Luonnonvalinta ei ole kuitenkaan evoluutiota, koska luonnonvalinnassa ei kehity mitään uutta, vaan ainoastaan jo olemassa olevaa valitaan. Luonnonvalinta tukee Raamatun luomismallia, ei evoluutiota. 

2) Lajien moninaistuminen: ”Uudet lajit syntyvät haarautumalla kantamuodoista”.

Tällaista lajiutumista on havaittu vain samantyyppisten eliöiden parissa. Esim, susista muodostuu kaikki koiraeläimet. Mitään uutta informaatiota ei synny, vaan uudet piirteet ovat seurausta jo olemassa olevan populaation informaation uudelleen järjestelystä rekombinaation kautta, sekä sen valikoinnista olosuhteiden mukaan. Lajiutuminen perustuu lisääntymisesteisiin, ei ylöspäin kehitykseen (uusiin rakenteisiin), joita evoluutioteoria tarvitsisi toimiakseen. Tämä tukee Raamatun luomismallia, ei evoluutiota.

3) Evoluutiota tapahtuu: ”Maapallo on jatkuvassa, mutta hitaassa muutoksen tilassa, ja sen pinnalla elävät eläimet ja kasvit muuttuvat.”

Näin on, mutta evoluutiosta ei ole ainoatakaan todistetta, sillä yhdenkään muutoksen ei ole havaittu lisäävän uutta geneettistä informaatiota. Kaikki havaitut muutokset sopivat johdonmukaisesti Raamatun luomismalliin, jonka pohjalta voidaan ennustaa eliöiden sopeutuminen olosuhteisiin.

4) Asteittainen kehitys: ”Lajit kehittyvät populaatioissa tapahtuvien vähittäisten muutosten kautta, eikä siten, että yks kaks syntyy uusi laji, joka on erilainen kuin vanhempansa.”

Muuntelu luodun lajityypin sisällä voi olla hyvinkin suurta nopeassakin ajassa. Tästä kokeellisena esimerkkinä nimenomaan koirien jalostus, jossa on muutamassa sadassa vuodessa tuotettu huima monimuotoisuus mitään uutta kehittämättä ja uutta informaatiota tuottamatta, vain valikoimalla luontaisesta muuntelupotentiaalista lajityypin sisällä. Uudet muodot voivat siten syntyä nopeastikin, mutta vain saman lajityypin rajoissa. Koskaan ei ole havaittu lajityyppien välistä risteytymistä. Näin siksi, että Jumala määräsi eliöt lisääntymään lajityyppiensä mukaan.

5) Yhteinen polveutuminen: ”Kaikki elolliset olennot maapallolla ovat polveutuneet yhdestä, yhteisestä kantamuodosta”.

Eivät ole, koska tarvittavaa muutosta ja mekanismia, joka selittäisi polveutumiseen johtavan kehityksen ei ole koskaan havaittu. Yksikään havaittu muutos ei ole tuottanut uutta informaatiota (uusia rakennusohjeita), jonka seurauksena olisi syntynyt uusia rakenteita. Esimerkiksi biofyysikko Lee Spetner sanoo kirjassaan - Not by Chance evoluutioteorian vaativan, että suuria määriä sellaisia informaatiota lisääviä virheitä (mutaatioita), pitäisi olla nykyään havaittavissa. ”Toistaiseksi yhtäkään sellaista ei ole olemassa.” Sen sijaan eri lajit näyttävät muodostuneet oman laisista (tyyppisistä) kantalajeistaan, joka sopii Raamatun luomiskertomukseen, kuin nappi kauluspaitaan. Evoluutio on ilman todisteita ja kaikki todisteet joita evoluution puolesta esitetään ovat oikein tulkittuna todisteita Raamatun luomismallin puolesta!

Evoluutio-kirja epäonnistuu evoluution kuvauksessa, sekä käyttää käsitettä ”evoluutio”, niin epäjohdonmukaisesti, että lapsi voi saada kirjasta harhaanjohdetusti käsityksen, että ikään kuin evoluutiota tapahtuisi, vaikka sellaisesta ei ole ainoatakaan todistetta olemassa. Tämän vuoksi pidän kirjaa jopa vaarallisena lapsille, sillä se opettaa epätosia asioita ikään kuin tosiasioina lapsille.