torstai 28. helmikuuta 2019

Käsitys Jumalasta ohjaa kaikkien elämää

New Yorkin yliopiston filosofian professori Thomas Nagel kirjoittaa näin:
  • ”Sekä usko Jumalaan, että usko siihen, että Jumalaa ei ole olemassa, ovat luonteeltaan välittömiä vakaumuksia (perususkomuksia), jotka ohjaavat muiden tosiasioiden käsitteellistämistä.”
Jokaisella ihmisellä on perususkomus, johon hän nojautuu perimmäisenä uskomuksenaan ja selitysperustanaan. Perususkomus ei ole riippuvainen muista uskomuksista, vaan se toimii muiden uskomuksien perustana. Jokaisen ihmisen maailmankatsomus pohjautuu perususkomukseen, joka omaksutaan välittömän kokemuksen kautta. Jokaisen ihmisen perususkomus ottaa kantaa Jumalaan ja näin käsitys Jumalasta ohjaa jokaisen ihmisen tulkintaa.

Professori Tapio Puolimatka kertoo, mitä tarkoitetaan välittömällä kokemuksella tieteenfilosofiassa, kirjassaan tiedekeskustelun avoimuuskoe sivulla 46-47;
  • ”Kyseessä on perususkomus, johon jokainen ihminen joutuu nojautumaan jo ennen kuin hän alkaa ajatella, rakentaa perusteluja ja tehdä tutkimusta. Välittömän kokemuksen perustava asema ihmisen tietoprosessissa johtuu ihmisen rajallisuudesta. Rajallinen ihminen joutuu nojautumaan välittömiin kokonaisvaltaisiin intuitioihin tulkitessaan yksittäisiä tosiasioita, koska yksittäiset tosiasiat on suhteutettava kokonaisuuteen.”
Ihmisen rajallisuudesta johtuu se, ettei ihmisellä ole varmaa tietoa todellisuuden luonteesta eli kokonaiskuvasta. Tämän vuoksi ihminen joutuu nojautumaan välittömään kokemukseen, siitä miten hän näkee ja kokee todellisuuden luonteen (perususkomukseen), koska yksittäiset havainnot (tosiasiat) on suhteutettava kokonaisuuteen. Sillä rajallinen ihminen ei pysty omin avuin muodostamaan käsitystä kokonaisuudesta muuta kuin perustavien uskomusten muodossa.
Monien itseään uskonnottomina pitävien on vaikea hyväksyä tai ymmärtää sitä, että jokainen ihminen joutuu nojautumaan tietoprosessinsa alussa perususkomukseen. Yleensä he väittävät, että uskovat vain sellaisiin asioihin, jotka on todistettu oikeiksi jne.. Näin väittäessään he eivät ota huomioon sitä, että yksittäiset tosiasiat tulee aina tulkita kokonaisuuden valossa, koska yksityiskohdat tulee suhteuttaa kokonaisuuteen ja tätä kokonaiskuvaa on mahdotonta perustella varmoilla tosiasioilla. Tämän vuoksi ei ole olemassakaan neutraaleja ”tosiasioita”, koska tosiasiat ovat tulkintoja, jotka tehdään kokonaiskuvan (perususkomusten) valossa. 
Professori Tapio Puolimatka kirjoittaa kirjansa – Usko,Tiede ja Raamattu sivulla 107 näin:
  • ”Oletetaan, että jokainen uskomus pitäisi perustella toisilla uskomuksilla, joita pidetään luotettavina. Oletettavasti nämä toiset uskomukset täytyy taas perustella kolmansilla uskomuksilla. Tämä johtaa loputtomaan todistuksen sarjaan, jollei sitten ole olemassa perususkomuksia, joihin voidaan uskoa perustellusti ilman, että niitä tarvitsee todistaa toisilla uskomuksilla. Tutkimuksen perimmäisellä tasolla joudutaan vetoamaan sellaisiin perususkomuksiin, joita ei ole enää mahdollista todistaa oikeiksi, vaan jotka toimivat tutkimuksen lähtökohtaoletuksina. Lähtökohtaoletuksia ei ole mahdollista kontrolloida tieteellisesti. Ne ovat nimensäkin mukaan perususkomuksia, eli sellaisia uskomuksia, joiden varaan tieteellinen perustelu rakentuu.”
Jos ihminen pyrkisi rakentamaan ajattelunsa, vain luotettaviksi todistettujen asioiden varaan, niin se johtaisi loputtoman todistusten sarjaan, jossa todistus joutuisi nojautumaan aina toiseen kokeellisesti vahvistettuun luotettavaan todistukseen jne… Tällaista todistusten sarjaa ei voi viedä loppuun asti, koska ihmisen rajallisuudesta seuraa se, ettemme pysty luotettavasti (kokeellisesti) todistamaan asioita joihin emme voi olla enää yhteydessä (esim maailman varhaishistoria). Koska loppuun asti vietävässä todistusten sarjassa jouduttaisiin ottamaan myös kantaa maailmankaikkeuden alkuperään ja sen perimmäiseen järjestykseen, jotta voidaan perustella esimerkiksi se, ettei kyseinen havainto olisi vain esim, harhakuva, niin tämän vuoksi kaikkein perimmäisellä tasolla joudutaan vetoamaan sellaisiin perususkomuksiin, joita ei ole enää mahdollista todistaa oikeiksi.
Tällaiset perususkomukset joita ei ole enää mahdollista todistaa oikeiksi, vaan jotka toimivat maailmankatsomuksellisen tietoprosessin lähtökohtaoletuksina, omaksutaan välittömän kokemuksen kautta. Koska käsitykset maailmankaikkeudesta voidaan pelkistää kahteen vaihtoehtoon → teistiseen, jonka mukaan maailmankaikkeus on tuonpuoleisen Jumalan luomusta tai panteistiseen, jonka mukaan maailmankaikkeus on itsessään jumalallinen ja sillä on kaikki jumaluuden ominaisuudet (ikuisuus, elämä, tietoisuus, älykkyys), niin ihmisen välitön kokemus Jumalasta vaikuttaa ratkaisevasti siihen kumman näkökulman todellisuuteen ihminen ottaa. Näin välittömään kokemukseen perustuva uskomus ohjaa ihmisen näkökulmaa todellisuudesta ja täten ihminen on aina sidottu johonkin näkökulmaan Jumalasta, joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla.
Mitä tarkoitetaan sillä, että välitön kokemus Jumalasta toimii maailmankatsomuksien lähtökohtana?Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Kullervo Rainio selventää välittömän jumalkokemuksen merkitystä rinnastamalla sen välittömään kokemukseen kauneudesta ja rakkaudesta.
  • ”Me emme lähesty kauneutta siten, että ensin pyrkisimme määrittelemään, mitä kauneus on, mitkä ovat sen tuntomerkit, kohteeseen todetaksemme, onko se kaunis vai ei. Me koemme välittömästi jotakin kauniiksi – tai emme koe – ja jos koemme, saatamme ryhtyä tutkiskelemaan, mikä kohteessa saattaisi olla sellaista, joka tekee sen kauniiksi. Jonkinlaisen vastauksen ehkä mielestämme saamme, tuskin tyydyttävää. Mutta se ei olekaan tärkeää. Se ei nimittäin vaikuta mitään kauniin kokemiseen. Ehkä vielä selvemmin välittömyys tulee esiin rakkauden kokemisessa. Rakastuessaan ihminen tuskin on selvittänyt itselleen rakkauden määritelmää tunnistaakseen tässä ja nyt tunteensa rakkaudeksi. Hän kokee rakkauden kokonaisena ja selittämättömänä. Välittömyydessään Jumalan todellisuuden, läsnäolon, kokemus on analoginen edellisille. Ehkä se on kokemuksena vieläkin kokonaisvaltaisempi ja suorastaan mahdoton eritellä.” (Rainio 2009: 45)
Kauneuden kokeminen ei synny vasta sen jälkeen, kun ihminen on ensin, määritellyt itsellensä mitä kauneus on, vaan kun ihminen kokee jotain kauniiksi, niin hän kokee sen välittömästi tai ei koe. Samoin, rakkauden kokeminen ei synny vasta sen jälkeen, kun ihminen on ensin, määritellyt itsellensä mitä rakkaus on, vaan kun ihminen rakastuu, niin hän kokee rakkauden kokonaisena ja selittämättömänä. 
Välitöntä kokemusta Jumalasta voisi verrata välittömään kokemukseen rakkaudesta. Koska ihminen luontaisesti kysyy maailmankaikkeudelle aiheuttajaa, niin siksi jokainen joutuu luonnostaan ottamaan kantaa Jumalaan, koska Jumalaa ei voi sivuuttaa otettaessa kantaa maailmankaikkeuden alkuun. Tällöin ihminen joko uskoo välittömän kokemuksen kautta Jumalan olevan Luoja tai sitten ei usko, samoin kun ihminen voi välittömän kokemuksen kautta kokea rakastuvansa tai olla rakastumatta.
Helsingin yliopiston fysikaalisten tieteiden laitoksen teoreettisen fysiikan professori Kari Enqvist kirjoittaa näin:
  • ”Uskonnottomuudessa kyse ei ole tietyn opin järkiperäisestä omaksumisesta vaan siitä, mitä sydän sanoo.” (Enqvist 2009: 132-133)
Enqvist sanoo, että uskonnottomuus ei perustu minkään opin järkiperäiseen omaksumiseen, vaan sydämen tunteeseen. Toisin sanoen Enqvist kuvaa uskonnottomuutta välittömänä kokemuksena (perususkomuksena) joka koetaan tunnetasolla. Vaikka Enqvist sanookin, että uskonnottomalle Jumala on ajatuksena järjetön, eikä edes mielenkiintoinen kysymys, niin uskonnottomaksi itsensä luokitteleva ihminen joutuu ottamaan kantaa Jumalaan, koska muuten hän ei edes pystyisi, määritellä itseään ”uskonnottomaksi”. 
Kun ihminen ottaa kantaa Jumalaan ja välittömän kokemuksen kautta pitää järjettömänä uskoa Jumalaan, niin sitä voisi kuvata silloin niin kuin Enqvist, ”uskonnottomuudessa on kyse siitä, mitä sydän sanoo”, ja uskonnottoman sydän sanoo, ”ei ole Jumalaa”. Näin myös uskonnottomuus perustuu kannanottoon Jumalasta ja se koetaan välittömän kokemuksen tasolla. Tämä sydämen tunne (välitön kokemus siitä, onko vai eikö ole Jumalaa) toimii itseään uskonnottomana pitävän ihmisen perususkomuksena, joka ohjaa hänen tosiasioille antamaansa tulkintaa. Näin välitön kokemus Jumalasta (epäusko), ohjaa myös ”uskonnottomana” itseään pitävää ihmistä ja tuottaa kannanotolle ominaisen henkisen ilmapiirin, tavan tarkastella maailmaa ja elää siinä. 
Naturalistifilosofi John Searle kirjoittaakin näin:
  • ”Eräässä mielessä naturalismi on aikamme uskonto, ainakin useimpien filosofien, psykologien, kognitiotieteen ja mielen tutkimuksen asiantuntijoiden parissa. Perinteisten uskontojen tavoin se hyväksytään kyselemättömästi ja se tarjoaa viitekehyksen, jonka sisällä muut kysymykset voidaan asettaa, käsitellä ja vastata.” (Searle 2004: 48)

Olen julkaissut tämän kirjoituksen alunperin Uuden Suomen puheenvuorossa - 5.3.2017

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Ateismin epäjohdonmukaisuus

Uusateistit saarnaavat usein, että kristinusko on sokeaa uskoa ja tarinankerrontaa, joka ei vastaa tosiasioita. He sanovat etteivät kristityt ajattele itse, vaan ovat uskonsa sokaisemia. Uusateistit kehuskelevat, että ateistit ovat älyllisesti itsenäisiä ja kriittisiä ihmisiä, jotka uskovat vain tieteellisesti todistettuihin faktoihin.

Ovatko ateistit todella älyllisesti itsenäisiä sankareita, jotka ovat uskaltaneet kyseenalaistaa vallitsevat uskomukset taistelussa totuuden puolesta? Yksi mahdollinen tapa saada vastaus tähän, on katsoa mitä ateismin apostoli Stephen Hawking, ajatteli kaikista perimmäisestä kysymyksestä, mikä on maailmankaikkeuden perusta?



Stephen Hawking oli Cambridgen yliopiston teoreettinen fyysikko ja häneen jos keneen on uusateisteilla kova luotto. Tässä valossa Hawkingin käsitys maailmankaikkeuden perimmäisistä kysymyksistä, voi vastata kohtuullisesti siihen, millaisten kovien faktojen perustuksille, ateismin linnake on rakennettu. Stephen Hawking on kirjoittanut kirjassaan - "Suuri suunnitelma", sivulla 212 näin:
”Koska on olemassa sellainen laki kuin painovoimalaki, maailmankaikkeus voi syntyä ja myös syntyy itsestään tyhjästä.”
Oxfordin yliopiston matematiikan professori John Lennox vastaa tähän Hawkingin argumenttiin seuraavasti kirjassaan - "Tähtäimessä Jumala, miksi uusateistit osuvat harhaan", sivulla 47;
”Hän (Hawking) selvästi olettaa, että painovoima on olemassa. Se ei ole "ei mitään". Maailmankaikkeus ei siis synny tyhjästä, "ei mistään". Vielä pahempaa on, että väittämä "maailmankaikkeus voi luoda ja myös luo itse itsensä tyhjästä" on sisäisesti ristiriitainen. Jos väitetään, että "X luo Y:n", oletetaan X:n olevan jo olemassa, jotta se voisi aiheuttaa Y:n olemassaolon. Jos väitetään, että "X luo X:n", oletetaan X:n olevan jo olemassa, jotta voitaisiin selittää X:n olemassaolo. Maailmankaikkeuden olemassaolon olettaminen sen oman olemassaolon selittämiseksi on epäjohdonmukaista päättelyä. Tämä osoittaa, että pötypuhe on pötypuhetta, vaikka äänessä olisikin maailmankuulu tieteentekijä.”
Professori John Lennox osoittaa selkeästi sen, miten Hawking sortuu todella epäloogiseen päättelyyn argumentissaan maailmankaikkeuden alusta. Hawkingin mukaan painovoimalaki vastaa siitä, että maailmankaikkeus syntyy itsestään tyhjästä, mutta miten voi olla painovoimaa, jos ei ole mitään? Ei mitenkään, koska "ei mitään" ei todellakaan johdonmukaisesti ajateltuna sisällä mitään, ei edes painovoimaa, saatikka teoriaa siitä. Hawking sortuukin olettamaan X:n olemassaolon ennen "tyhjää/ei mitään", yrittäessään selittää miten X voi syntyä itsestään tyhjästä, tämä jos mikä on epäjohdonmukaista päättelyä.

Kaiken lisäksi Hawking näyttää vetoavan painovoimalakiin maailmankaikkeuden aiheuttajana, eli teoreettiseen kuvaukseen. Onko teoreettisella kuvauksella kykyä luoda maailmankaikkeus tyhjästä? Matematiikan professori John Lennox kirjoittaa kirjassaan - "Tähtäimessä Jumala, miksi uusateistit osuvat harhaan", sivulla 49 näin:
"Siinä tavallisessa maailmassa, jossa useimmat meistä elävät, yksinkertainen aritmetiikan lainalaisuus 1+1=2 ei kuitenkaan ole ikinä saanut mitään aikaan yksikseen. Se ei taatusti ole koskaan pannut pankkitililleni yhtään rahaa. Jos talletan pankkiin tuhat puntaa ja myöhemmin vien sinne toiset tuhat puntaa, aritmetiikan lait selittävät järjellisesti, kuinka on mahdollista, että minulla on nyt pankissa kaksi tonnia. Mutta jos en ikinä itse vie pankkiin kolikkoakaan ja vain jätän aritmetiikan lakien tehtäväksi luoda rahaa tililleni, pysyn nollilla loppuikäni... Teoriat ja lait eivät synnytä ainetta ja energiaa..Fysiikan lait eivät yksinään voi luoda mitään; ne ovat vain matemaattinen kuvaus siitä, mitä tavallisesti tapahtuu tiettyjen alkuehtojen vallitessa."
Painovoima on jo olemassa olevan maailmankaikkeuden ominaisuus ja painovoimalaki pyrkii vain teoreettisesti kuvailemaan tätä ominaisuutta. On selvää, ettei "ei missään" vallinnut mitään alkuehtoja tai voimia ja näiden luonnonvoimien teoreettiset kuvaukset "luonnonlait", eivät kykene luomaan yhtään mitään. Ne ainoastaan kuvailevat rakenteellisia säännönmukaisuuksia, joita ei tietenkään voi olla "ei missään/tyhjässä".

No entäs ateistit jotka ottavat tällaiset Hawkingin kommentit ilosylin vastaan, luottaen hänen korkeaan koulutukseensa ja älykkyyteensä sekä sanoman miellyttävyyteen. Ovatko he todella niitä älyllisesti itsenäisiä sankareita, jotka ovat uskaltaneet kyseenalaistaa vallitsevat uskomukset taistelussa totuuden puolesta? Vai ovatko he enemmänkin pelkureita, jotka turvautuvat epäloogisiin satuihin, jotta heidän ei tarvitsisi kohdata epämiellyttävää totuutta? Väitänkin, että useat ateistit eivät löydä totuutta, eli Jumalaa samasta syystä kuin rosvo ei löydä poliisia. Jotkut ateistit myös rehellisesti myöntävät tämän, niin kuin New Yorkin yliopiston filosofian professori Thomas Nagel. Nagel kirjoittaa:
"Haluan ateismin olevan tosi ja tunnen oloni epämukavaksi, koska jotkut kaikkein älykkäimmistä ja informoiduimmista tuntemistani ihmisistä ovat uskovia. Ei ole pelkästään niin, etten usko Jumalaan ja siten luonnollisesti toivo olevani oikeassa tässä uskomuksessani, vaan että toivon, ettei mitään Jumalaa ole olemassa! EN HALUA JUMALAN OLEVAN OLEMASSA! En halua maailmankaikkeuden olevan sellainen." (Nagel 1997: 130)
Lue myös kirjoitukseni: Maailmankaikkeuden olemassaolo on yliluonnollista

tiistai 12. helmikuuta 2019

Mutaatio / valinta -prosessi johtaa geneettiseen rappeutumiseen

Evoluutiolla on kaksi ylivoimaista vihollista - aika, sekä mutaatio/valinta -prosessi! Kun evoluutiouskovaisilta kysyy tieteellisiä (kokeellisia) todisteita ja mekanismia ainoalle evoluution kannalta välttämättömälle asialle – uuden geneettisen informaation synnylle, niin usein saa vastauksia, ettei sellaisia todisteita voi havaita näin lyhyessä ajassa. He sanovat, että jos katselisimme todistusaineistoa miljoonia vuosia, niin voisimme havaita uuden informaation synnyn, mutaatio ja valinta -mekanismin kautta. Lyhyesti sanottuna, evoluution todisteet on kätketty aikaan ja ilman aikakonetta, niitä on mahdoton havaita.
Nyt modernin geenitieteen aikakautena, tämä evoluutiouskovaisten näkemys ajasta evoluution ”luovana voimana” osoittautuu kuitenkin täysin vääräksi. Sillä aika ei ole evoluution ystävä, vaan vihollinen! Vielä suurempana yllätyksenä joillekin evoluutiouskoville voi tulla se, että evoluution mekanismina pidetty mutaatio/valinta -prosessi, on syy eliöiden kuolemaan, ei niiden kehitykselle. Seuraavassa perusteita esitetyille väitteille.
Yhdysvaltalainen geneetikko ja Nobelin lääketieteen palkinnonvoittaja Hermann Joseph Muller kirjoitti näin:
  • ”Jos vahingollisten mutaatioiden taso saavuttaa yhden vahingollisen mutaation ihmistä kohden sukupolvessa, olisi pitkän aikavälin rappeutuminen varmaa.” (Muller, 1950)
Muller uskoi, että jos yksi vahingollinen mutaatio yksilöä kohden sukupolvessa kertyy ihmissukuun, niin pitkässä ajassa rappeutuminen olisi varmaa. Huomioitavaa on se, että Mullerin aikaan uskottiin vielä roska-DNA:han, jossa oletettiin suurimman osan vahingollisista mutaatioista sijaitsevan. Nyt kun ihmisen perimä on saatu avattua ja katsottua mitä siellä todellisuudessa on, niin on selvinnyt ettei siellä ole roskaa, vaan koko genomi (perimä) on täynnä toiminnallisuutta. Genomi ei ole ainoastaan toiminnallista vaan monitoiminnallista. Tämä tarkoittaa, että genomin toiminnallisuus ylittää jopa 100% (Kapranov 2007).
Nyt modernin geenitieteen aikakautena populaatiogeneetikot ovat myös saaneet selville todellisen mutaationopeuden, nopeuden korkeus saisi Mullerin kääntymään haudassaan. Sillä Muller pelkäsi jo yhdenkin vahingollisen mutaation kertymisen sukupolvessa yksilöön, aiheuttavan pitkässä juoksussa varman rappeutumisen, niin nyt on havaittu, että näitä mutaatioita kertyy jopa 75-175 yksilöä kohden sukupolvessa.
Geneetikko John Sanford kirjoittaa kirjassaan Eliömaailma rappeutuu sivulla 35 näin:
  • Yksi hämmästyttävimmistä genetiikan viimeaikaisista havainnoista on, että ihmisen mutaationopeus (pelkästään sukusoluissamme) on luokkaa 75-175 nukleotidikorvautumista (kirjoitusvirhettä) yksilöä kohden sukupolvessa.” (Nachman ja Crowell, 2000; Kondrashov, 2002; Xue ym., 2009; Lynch, 2010; Campbell ja Eichler, 2013).
Kun otamme sitten huomioon sen, että koko perimä on toiminnallista, niin tämä tarkoittaa sitä, että suurin osa näistä 75-175 mutaatiosta jokaisessa yksilössä on todella vahingollisia. Näin siksi, että suurin osa mutaatioista ovat haitallisia suhteessa positiivisiin (miljoonan suhde yhteen). Tämä tietää absoluuttista tyrmäystä evoluutioteorialle, koska todistusaineiston valossa perimä ruostuu puhki, eikä kehity, niin kuin evoluutiotarinoissa uskotellaan.

Lisäksi Mullerin säppipyörä pitää huolen siitä, ettei luonnonvalinta pysty karsimaan vahingollisia mutaatioita. Mullerin säppipyörä tarkoittaa sitä, ettei hyviä ja huonoja mutaatioita voida erottaa toisistaan, koska valinta kohdistuu aina koko yksilöön. Kun luontoäiti hylkää tai hyväksyy populaation yksilön, sen on hyväksyttävä tai hylättävä kuusi miljardia nukleotidia kokonaisuudessaan, valinta ei koskaan näe yksittäisiä nukleotideja. Näin luonnonvalinta ei pääse koskaan eroon näistä kertyvistä mutaatioista.
Sanford jatkaa kirjansa sivuilla 105-106 näin:
  • ”Rekombinaatio vaikuttaa toimivan ensisijaisesti paremminkin geenien kuin nukleotidien kesken. Niinpä ainoassakaan yksittäisessä geenisekvenssissä ei käytännössä tapahdu rekombinaatiota. Jokainen DNA-ryhmittymä, jossa ei tapahdu rekombinaatiota, voi joutua Mullerin säppipyörään. Tämä tarkoittaa, ettei hyviä ja huonoja mutaatioita voida erotella. Koska tiedämme, että vahingollisten mutaatioiden lukumäärä hyödyllisiin verrattuna on murskaava, voimme olla varmoja siitä, että jokainen tällainen osa DNA:ta rappeutuu. Huonojen mutaatioiden laumat tallaavat aina harvat hyvät jalkoihinsa. Sillä aikaa kun odotetaan harvinaista hyödyllistä mutaatiota, vahingollisia kertyy kaikkialle. Ja vaikka onnistuisimmekin kerryttämään satakin ”hyvää” mutaatiota, niin seuraavaa odotellessamme alkaisimme nähdä miten hyvät mutaatiomme alkavatkin mutatoitua takaisin huonoiksi. Aika on tässä tapauksessa vihollisemme. Mitä enemmän on aikaa, sitä vähemmän on informaatiota. Mullerin säppi tappaa uuden geenin paljon ennen kuin se voi saavuttaa toiminnallisuuden.
Tässä Sanford kiteyttää sen miksi evoluutioteoria on absoluuttisesti epätosi. Siksi, että se prosessi (mutaatio/valinta), jonka tuli olla evoluution ”moottori”, tappaa perimän informaation ja mitä enemmän aikaa sitä vähemmän informaatiota.
Sanford sanookin vielä todella selventävästi mutaatio/valinta -mekanismista kirjansa sivulla 112:
  • Jos mutaatio ja valinta eivät voi estää genomin rappeutumista, Aksiooma (Evoluutioteoria) on väärä. Se ei ole vain epäuskottava. Se ei ole vain epätodennäköinen. Se on absoluuttisen ehdottomasti väärä. Se ei ole vain väärä Aksiooma (teoria). Se on tukea vailla oleva kumottu hypoteesi, joka voidaan huoletta hylätä. Mutaatio ja valinta eivät voi pysäyttää geneettisen informaation tuhoutumista joten mutaatiot ja valinta eivät voineet luoda genomia (perimää). Miksi tämä on totta? Se on totta, koska valinta toimii koko eliön tasolla. Se ei voi pysäyttää mutaatioiden aiheuttamaa äärimmäisen monimutkaisen informaation tuhoutumista, joka tapahtuu molekyylitasolla. Se on kuin yrittäisi korjata tietokonetta vasaralla. Tietokonesirun mikroskooppinen monimutkaisuus tekee vasarasta hyödyttömän. Samaten geneettisten mutaatioiden mikroskooppinen monimutkaisuus tekee koko yksilön tasolla tapahtuvan valinnan suurelta osin hyödyttömäksi.”
Kouluissa on opetettu vuosikausia, että mutaatio/valinta -mekanismi vastaa evoluutioteorian kehityksestä mikrobeista ihmiseksi. Nyt kuitenkin tiedetään ettei mutaatio ja valinta voi pysäyttää edes geneettisen informaation tuhoutumista perimässä. Jos se ei voi pysäyttää rappeutumista, niin se ei voi silloin myöskään vastata eliöiden kehityksestä, jonka tulisi olla rappeutumisen vastakohta.
Seuraavalla videolla esittelen tarkemmin geneettistä rappeutumista.